Heräsin aamulla kello viisi - tämä oli minulle jokapäiväinen kokemus lähes 50 vuotta sitten, jolloin nukuin toimiston sohvalla kuusi tuntia seitsemänä yönä viikossa ja heräsin joka aamu klo 05. Nuoren yrittäjän työpäivä oli 18 tuntia: 05-23. Nyt jäin sänkyyn pötköttämään 3 tunniksi: miettimään kokemaani ja elämää tässä ajassa. Nyt tapahtuu sellaista, mitä en uskonut kokevani: sota on tullut ihan naapuriin. Järkyttävä kokemus.
Mutta, jos Suomi ei olisi puolustanut itsenäisyyttään sotimalla, tuskin minä olisin olemassa: isä oli kotoisin Tampereelta ja äiti kaukaa pohjoisesta Raahen seudulta. He löysivät toisensa rintamalla: äiti oli lotta ja isä nuori upseeri. Minä synnyin1944 - sota-ajan "sekuntaa", niin kuin samana vuonna syntynyt sodankyläläinen tuttavani meitä luonnehti.
Olin aloittanut toteuttaa ajatuksiani yritykseksi tammikuussa 1976. Raskaiden talvikuukausien jälkeen tuli arinkoinen kevät ja minäkin virkistin itseäni päiväkävelyillä Helsingin keskustassa. Toukokuussa koin elämäni tärkeimmän päivän - ihan sattumalta ja odottamatta: Tapasin Sadun. Meidät esitteli toisillemme hänen tamperelainen, minullekin kouluvuosilta tuttu ystävättärensä. Tapasimme Mannerheimintiellä.
Eikä siihen kauaakaan mennyt, kun Satu vaihtoi työpaikkaansa: kuljimme yhdessä työpaikalle aamuisin kello 6 ja kotiin myöhään iltaisin. En olisi jaksanut yksin. Olemme Sadun kanssa eläneet yhdessä kohta 48 vuotta. Meillä on ihana perhe - onnellinen elämä.
Ennen oman yrityksen perustamista (1975) olin hankkinut kokemusta toimittajana: aloitin jo teininä tamperelaisten yritysjohtajien haastatteluilla Aamulehteen. Äidin kauppa meni nurin ja minä keskeytin lukion pariksi vuodeksi. Tällä reissulla päädyin toimittajaksi Ouluun: Pohjolan Työ, Kaleva ja takaisin Tampereelle Rellun lukioon, ylioppilaaksi ja sitten toimittajaksi Kansan Lehteen. Syksyllä 1967 minut kutsuttiin Helsinkiin Paasivuorenkadulle SDP:n Työväen Sanomalehtien Tietotoimistoon. Seurasin eduskunnan toimintaa, tutustuin politiikkoihin ja pääkaupungin median poliittisiin toimittajiin.
Ensimmäisen matkani Afrikkaan tein 1969 - halusin tutustua "kolmanteen maailmaan". Tulimme hyvin toimeen keskenämme. Matkasin Länsi-Afikkaan vielä muutaman kerran 1970-luvun alussa. Otan tässä ihan tarkoituksella aiheeksi vierailuni itsenäisyydestään taistelevassa Guinea-Bissaussa: tutustuin presidentti Luis Gabraliin ihan erilaisissa olosuhteissa kuin 1969 haastattelemiini Senenegalin, Liberian ja Nigerian presidentteihin.
Guinea-Bissaussa me marssimme viidakossa aseistautuneuden sotilaiden suojelemina usein öiseenkin aikaan. Sain Luis Gabralista ihmisenä myönteisen kuvan. Tätä käsitystä vahvisti pienessä kylässä tapaammme Luisin vaimo: "Luis on hyvä ihminen. Hänen suurin virheensä on, että hän luulee, että kaikki muutkin ihmiset ovat hyviä."
Viimein Portugalikin tunnusti Guinea-Bissaun itsenäisyyden. Luis jatkoi muutaman vuoden presidenttinä, kunnes 1980 sotilaat kaappasivat vallan. Opetus: paljon on ollut ja vieläkin on maita, joissa pahikset takertuvat valtaan.
Nyt vanhana, syksyllä 80 v, olen oppinut laittamaan Rouvan kutomat villasukat jalkaani ilman käsien apua: Pyöritän jalkapohjaa mattoa vastaan - kantapään kautta.
