Älä yritä, ei siitä kuitenkaan mitään tuu

Lauantaina oli aurinkoinen ja lähes tuuleton syyspäivä. Ennustus: sunnuntaista tulee tuulinen päivä ja sataa rankasti. Ennakointi (valmistaudu tulevaan): Rouva kehotti, että Potkulautamies saa hakea marketista sapuskat koko viikonlopuksi. Sunnuntaina ei ole potkulautakeli.

Sunnuntaista tuli leppoisa ja kiireetön lepopäivä. Sade ropisee rauhoittavasti ikkunoihin. Luimme rauhassa Hesarin, kävimme saunassa. Hesari on hyvä lehti. Muutama viikko sitten luin siitä jutun, jonka voi tiivistää: - Joukko valmistautuu hyökkäykseen, mutta odottaa, että sen voima riittää ja hyökkää vasta sitten.

Onko kysymys a) ristiretkistä, b) Isiksen terroristijoukoista, c) demarileirin hyökkäyksestä kokoomusta vastaan, d) bakteereista vai e) Ukrainan separatisteista ?

Arvasitte, oikea vastaus on d) bakteereista.

Sunnuntain Hesarissa oli uutinen, että ebolaviruksen torjunta tunaroitiin. WHO:n mukaan järjestön oma byrokratia "myös haittasi epidemian hallintaa". Järjestön Afrikan aluetoimisto "todellakaan ei ole pätevä".

Hesarissa, sen Työelämä-liitteessä, oli juttu otsikolla: "Uusia yrittäjiä ei taantuma lannista". "Joo, me elämme unelmaamme. Saako sitä Suomessa sanoa?"

Mitä tähän yrittäjien kysymykseen vastaa vanha ja viisas kansa: - Itku pitkästä ilosta. Ei lasta saa kehua, ettei se ylpisty. Kell onni on se onnen kätkeköön. Joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa.

Ruotsista on usein haettu neuvoja ja otettu opiksi. Sieltä on tullut paljon hyviä juomalauluja ja suosittuja joululaulujakin. Yksi suosituimmista ja iloisista joululauluista, jonka tekstin sisältökin, on kopioitu Ruotsista alkaa sanoilla: - Hej tomtegubbar..."

Jouluhan on jo ovella. Siitä sitten reippaasti kuusta kiertämään ja porukalla laulamaan ruotsalaisin sävelin: Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemun raikkahin aika! Hetken kestää elämää, sekin synkkä ja ikävä. Hei tonttu-ukot.....

Matkustaminen avartaa - lyhytkin matka

Rouvan rupes tekemään mieli vasikanpaistia. - Potkulautamies saa hakea sitä Stokkalta, on tarjouksessa. Keli oli semmonen, että piti mennä bussilla. Kyllä kannatti, palvelu tavaratalossa oli niin hyvää, että tuli iloinen mieli, vaikka rahaa kuluikin.

Stokkalla menee kuitenkin huonosti. Väkeä sanotaan irti. Jos Stokka olisi Suomen valtio, sen johto kertoisi omistajilleen, niin kuin valtiovarainministerikin tekee ja toteaisi, että syy on suhdanteissa. No, Stokkalla syy ei ainakaan ole henkilökunnassa. Eikä syy voi olla suhdanteissakaan: tavaratalon maine on niin hyvä, että asiakkaita tulee ulkomailtakin. Suomenkin maine on hyvä. Ja maassa on osaavaa, hyvin koulutettua väkeä.

Oliskohan syy johdoissa, Hä!

Palasin paistin kanssa bussilla Arabianrantaan. Lähtöpysäkillä rautatientorilla istahdin autossa mielipaikalleni, etupenkkiin. Etupenkistä näkee hyvin. Etuovesta tuli melkein sisälle ulkomaalainen vanhahko mies, saattoi olla vaikka kiinalainen. Hyvin huonolla suomenkielellä mies kysyi kuljettajalta: - Onko aikaa?

Kuljettaja vastasi, että "neljä minuuttia". Mahdollisesti kiinalainen mies astui vielä ulos linja-autosta, kaivoi taskustaan kännykän ja soitti jollekin, ilmeisesi toiselle mahdollisesti kiinalaiselle. Keskustelivat mahdollisesti kiinaksi.

Oletan, että mahdollisesti kiinalainen mies ei halunnut häiritä kanssamatkustajiaan. Tässä kävi nyt kuitenkin niin kuin yleensä käy: viime hetkillä ennen bussin lähtöä siihen ryntää juosten kiireisiä ihmisiä. Näistä ensimmäinen teki tilaa itselleen ja mahdollisesti kiinalainen, vanhahko mies joutui siirtymään ovelta sivuun.

Bussiin ehti juosten vielä monta matkustajaa. Neljä minuuttia oli kulunut. Kuljettaja sulki oven ja lähti matkaan. Vanhahko mies jätettiin kännykkänsä kanssa pysäkille!

Pitäisiköhän Helsingissä liikennöiviin busseihin liimata tarra, jossa lukisi monella kielellä: Tässä linja-autossa saa soitella kavereilleen ja hoitaa työasioitaan. Oppisivat turistitkin maan tavoille.

Perustin vuosia sitten tytäryrityksen Singaporeen. Ihmettelin aluksi paikallisia kiinalaisia, jotka iltaisella katujen varsilla heittelivät tuleen paperinpalasia ja paperista tehtyjä esineitä. Luin kiinalaisia uskomuksia käsittelevän kirjan ja ymmärsin:

Nämä ihmiset uskovat, että minkä tahansa esineen voi siirtää tuonpuoleiseen kuolleille sukulaisilleen polttamalla sitä kuvaava teos tulessa: henget tarvitsevat samoja kamoja ja varallisuutta kuin ihmiset rajan tälläkin puolella. Paperin palasetkin olivat "helvetin rahaa".

Mikähän oli Nokian osuus tuonpuoleisista kännykkämarkkinoista parhaimmillaan?

Poliisitkin rullaluistelevat Pariisissa

Palasimme rouvan kanssa Pariisista Helsinkiin.

Pariisissa Potkulautamies sai hakea lähikaupasta "näitä hyviä viinirypäleitä". No, minä lähikaupassa tutkin hedelmätiskiä ja olin kahden vaiheilla, ostanko vai enkö - eivät näyttäneet rypäleet yhtä makeilta kuin aikaisemmat. Siinä kun emmin, paikalle ehti pariisilaisrouva, nappasi yhden rypäleen suuhunsa ja maisteli. Minä kysyin: ovatko hyviä? Rouva pudisteli päätään eikä ostanut enkä ostanut minäkään.

Ei pidä ostaa sikaa eikä viinirypäleitäkään säkissä.

Linja-autossa tunnelma Pariisissa on ihan samanlainen kuin Helsingissäkin. Bussimatka Les Gobelinsilta Louvreen on kuin matkustaisi Helsingissä rautatieasemalta Arabianrantaan: kaikki mököttävät. Sitäpaitsi nämä pariisilaiset vasta tuppisuita ovat, eivät puhu bussissa edes kännykkään.

Pariisissa näkee, niin kuin Helsingissäkin, autoilevia, käveleviä ja polkupyöräileviä poliiseja. Täällä Pariisissa poliisit myös rullaluistelevat, eivät vielä kuitenkaan potkulautaile. Louvressa näimme kaksi poliisia rullaluistimilla ja minä kehotin rouvaa: - Mene niiden kainaloon, niin saadaan hyvä kuva!

Rouvaa piti vähän toppuutella, koska ei "olisi sopivaa tuppautua niiden kanssa kuvattavaksi", epäkohteliasta, muka. "Pitäisi ainakin kysyä lupa." Kysyttiin. Poliisit ilahtuivat. Otin kuvan. Eikä aikaakaan, kun poliisien kanssa kuvattavaksi haluavista syntyi oikein jono. Kaikki olivat iloisia, poliisit ja turistit.

Kysyä saa mitä vaan, kun kysyy kohteliaasti.

Perustimme vuosia sitten tytäryrityksen Pariisiin - toimii vieläkin. Olen vieraillut täällä usein: lentokentältä tai Eurostarin päätepysäkiltä taksilla hotelliin, sitten töihin, takaisin hotelliin ja sitten taas taksilla lentokentälle tai Gare du Nordiin.

Ja jotkut olivat jopa kateellisia: - Kun saat matkustaa  niin paljon. Yhdelle tämmöselle kateelliselle kävi kuitenkin niin, että joutuikin omassa työssään matkustelemaan, Venäjälle, Amerikkaan, Aasiaan...Sitten alkoikin valitus: - On tämä jatkuva matkustelu kurjaa.

Tällä kertaa me olemme Pariisissa koko perhe. Meitä on nyt yksi enemmän, Eleanor, ensimmäinen lapsenlapsemme.

Helsingissä on nyt raikas syksyinen sää ja helppo hengittää. Rouva sanoi, että Potkulautamies saa käydä lähikaupassa hakemassa syötävää. Kotipihallamme isä nakkeli paperista taiteltuja lennokkeja kahden pienen lapsensa kanssa.

- Samanlaisia paperikoneita mekin pienenä rakentelimme, totesin ohikulkiessani. Isä ei paljon puhua pukahtanut ja uskon, että nuorempi lapsista ei montaa sanaa vielä osannutkaan. Kun palasin kaupasta, isä keinutti pienempää lasta pihakeinussa. Lapsi oli oppinut ainakin yhden uuden sanan. Ärrää sorautellen pienokainen toisteli keinun tahdissa: - Papparrrainen, papparrrainen.

Niinpä!

Herrojen kapina Kittilän juntteja vastaan

Rouva sanoi, että nyt mennään lounaalle l`Arbre a`Cannelleen. Pieni ravintola lähellä Pariisin kasvitieteellistä puutarhaa, hyvää yksinkertaista ruokaa ja aina lounasaikaan täynnä. Pari päivää sitten tarjoilijatar oli luvannut, että hän opettelee suomenkielen niin, että kun seuraavan kerran tulemme voimme keskustella suomeksi. No, eihän sitä kahdessa päivässä kukaan opi.

Tovin odottelun jälkeen saimme pöydän. Viereisessä pöydässä lounastaan lopetteli kaksi pariisilaista, minuakin vanhempaa herrasmiestä. Meille tuli vilkas keskustelu murteellisella englannilla. Sanoin käyneeni Pariisissa usein ja että tykkään kaupungista. Tähän toinen pariisilainen: - Minäkin tykkään Pariisista, mutta sinä varmaan tykkäät enemmän. Olen syntynyt täällä ja elänyt täällä koko elämäni ja nähnyt myös Pariisin nurjan puolen.

Minäkin tykkään Suomesta, mutta olen nähnyt senkin nurjan puolen. Golfkentällä pörssiyhtiön entinen toimistusjohtaja kehui työtään: mikään ei maksanut mitään, kaikki meni firman piikkiin. Yksi yrittäjä laskutti valtionyhtiön pääkonttorin ikkunoiden pesusta - ei niitä pesty, laskutettiin vaan. Oululainen rakennusyrittäjä kertoi ongelmistaan: - Maaherran pitää tienata, kaupunginjohtajan pitää tienata ja meillekin pitäisi jäädä jotain viivan alle.

Vanha suomalainen "kansanviisaus" sanoo, että herran pelko on viisauden alku. Oli muuten iso juttu, jos sukuun tuli oikein maisteri.

No. Nyt nämä oikein oppineet ovat tunkeneet itsensä ammattiyhdistysliikkeeseen, puoluetoimistoihin ja tottakai valtion ja kuntien hallintoon. Yksi kriteeri päästä virkaan on tutkinto. Eikä aatteella oikeastaan ole väliä, kunhan tulee virka. Muistan kuinka junttasin yhden julkkiksen SDP:n töihin. Hän uhkaili, että jos "SDP ei ota, menen kokoomukseen". Tämä näistä aatteista.

No, mennään nyt sitten Kittilään. Muutin sinne 5 vuodeksi vuonna 2007. Rakastin ja rakastan edelleenkin Kittilää ja sen ihmisiä. Koviakin kokeneet kittiläläiset eivät valita. Levi on menestystarina.

Ammattiyhdistysliike liittojensa kautta ja varmaan vähän meidän yhteisellä, valtion rahalla, ovat olleet mukana kehittämässä Leviä. Kiitos siitä. Onhan näistä ay-johtajista joitakin  sivujuonteita. Ei Jorma Reinikään aina ihan korrektisti käyttäytynyt. Onhan se niin, että kun "suuri pomo" tulee alkukantaisten lappilaisten pariin, niin millään ei oikeastaan ole mitään väliä.

Taisi kuitenkin viime syksynä PRO:n puheenjohtaja Antti Rinteeltä karata mopo hanskasta raskaiden illanviettojen jälkeen: Erotti Levi Ski Resortin toimitusjohtaja Jouni Palosaaren. Kaupunginjohtajan poikana ja oikeusoppineena perusteli erottamista sillä, että Palosaaren esittämän ja toisen hissitarjouksen välillä on merkittävä hintaero. Melko epämääräistä kieltä lainoppineelta.

Tässä on turha mennä kaikkiin yksityiskohtiin, vääristeltyä tietoahan voi lukea vaikka Suomen Kuvalehdestä. Totean kuitenkin lyhyesti: Miksi kunnanvaltuuston puheenjohtaja Inkeri Yritys, lakia sekin on opiskellut, valehtelee kunnanhallitukselle. Kysykää vaikka KRP:n rikostarkastaja Marie Vuorivirta-Heikkiseltä.

Sitäkin voi kysyä, miksi Suomen Kuvalehden toimituspäällikkö väittää, että kunnanjohtaja Anna Mäkelä ja vapaatoimittaja Eeva-Liisa Hynynen eivät olisi kavereita. Tässä olisi Hekalle, Henrik Ehnroothille (Otavan hallituksen puheenjohtaja) tutkimisen paikka. Heka onkin viisaasti muuttanut Pariisiin.

Ihan lopuksi kirjoitan tähän asiaa, jota Antti Rinne enkä minäkään ymmärrä. Tuolihissejä tilattaessa toimittajan antama hinta on lähtölaskenta useiden vuosikymmenten projektille. Levin tapauksessa näyttää siltä, että Rinteen valitseman toimittajan rakennuskustannukset nousevat samalle tasolle Palosaaren esittämän vaihtoehdon kanssa.

Tärkeintä hissihankinnassa on jälkihuolto. Rinteen porukan valitsemalla hissillä ei ole maahantuojaa, jolla olisi kokemusta tilatusta tuolihissistä. Rinteen porukan tilaamalla hissitoimittajalla  ei ole Suomessa varaosavarastoja.

Hyvä herra Antti Rinne, koska ilmeisesti hintaero ei voinut olla syy Palosaaren erottamiseen ja Kittilän, pienen lappilaisen kunnan elämän sotkemiseen, mikä se oli ? Jos sinussa on miestä, niin kerro.

Meille, rouvalle ja minulle, syntyi tänään ensimmäinen lapsenlapsemme, Eleanor. Eleanor syntyi Pariisissa ja kasvaa Pariisissa. Oikeastaan minusta näin on hyvä
.

Potkulautanaisia Pariisissa

Matkustimme rouvan kanssa Pariisiin. Menimme lentokentälle taksilla. Kuljettaja kuunteli radiota, vähän liiankin äänekkäästi. Radioreportaasin aiheena oli Estonia-onnettomuus. Onnettomuutta on tutkittu, onko siitä mitään opittu, voisiko sellaista vieläkin sattua. Rouva pyysi kuljettajaa sulkemaan radion - olimmehan mekin lähdössä matkalle ja alttiina onnettomuuksille.

Perillä Pariisissa ihastelimme nykyaikaa - Suomen televisioiden uutislähetyksetkin näkee netissä, niin täällä Pariisissakin. Uutisissa oli kattava reportaasi Estonia-onnettomuudesta, kaikissa uutislähetyksissä, olihan onnettomudesta kulunut tasan 20 vuotta. Rouva pyysi sulkemaan tietokoneen.

Ajattelin, että kyllä historiasta kohta löytyy ainakin viisi onnettomuutta muisteltavaksi vuoden jokaiselle päivälle. Tehokasta olisi muistella niitä kaikkia yhtä aikaa: voisimme nimetä yhden päivän vuodessa kaikkien onnettomuuksien päiväksi. Minusta juhannuspäivä olisi ihan hyvä.

Pariisissa päivämme ovat olleet aurinkoisia. Jos Ranska olisi puolue, niin poliittiset vastustajat voisivat kutsua ranskalaisia yksinkertaisiksi ihmisiksi, ihan niin kuin Amerikan maalla kymmeniä vuosia sitten poliittiset vastustajat sanoivat presidentistä: - Ei pysty tekemään kahta asiaa yhtä aikaa, pureskelemaan purukumia ja ylittämään katua.

Pariisilaisissa on paljon semmoisia, jotka eivät näytä ulospäin, että pystyvät tekemään kahta asiaa yhtäaikaa: aika vähän on niitä, jotka näyttävät osaavan kävellä ja puhua kännykkään yhtäaikaa, saatika sitten lähettää tekstiviestejä kävellessään. Kyllä suomalaiset on paljon fiksumpia. Meillähän poliittiset ratkaisutkin on "fiksuja".

Syvällinen suomalainen kansanviisaus sanoo, että kehitys kehittyy. Ajatelkaa, eikö ole ihmeellistä, että ensin keksittiin pyörä ja sitten toinen pyörä ja sitten niitä yhdisteltiin ja saatiin polkupyörä. Äitini kertoi vanhaa juttua Raahen maaseudulta: Akka oli nähnyt ensimmäisen kerran polkupyörän. Akka kauhistui ja juoksi turvaan lähimmän talon pirttiin. "Piru tuli tiellä vastaan!"

Eikä tästäkään tapahtumasta kovin pitkä aika ole, sata vuotta. Mitähän Akka olisi sanonut, jos sitä Viikin kevyen liikenteen väylällä olisi tullut vastaan polkupyöräilijä, joka ei ohjaa käsillä pyöräänsä, vaan näpyttelee viestiä kännykkäänsä ?

Nämä ranskalaiset ovat teknisesti aika kehittymätöntä porukkaa. Rouvan kanssa, vaikka kuinka yritämme tirkistellä, emme havaitse terasseilla juuri kenelläkään kännykkää. Ihmiset vaan tuijottavat toisiaan ja juttelevat. Kyllä on niin viime vuosituhannelta. Yksi selitys tähän voi tietysti olla se, että muotitietoiset ranskalaiset eivät kehtaa tuoda vanhoja kännykkämallejaan julkisille paikoille.

On kuitenkin yksi asia, jossa pariisilaiset ovat edellä aikaansa: täällä näkee paljon potkulautailijoita.Tietysti lapset potkulautailee. Mutta täällä aikuiset miehetkin potkulautailevat, naiset potkulautaulevat ja täällä olen nähnyt tapauksen, että isä, äiti, isoäiti ja lapset potkulautailevat yhdessä, koko perhe potkulautailee, isoisäkin potkulautailee.

Pariisi on kiva kaupunki, ainakin potkulautailla.

Kurkusta kiinni ja ravistukseen

Rouva teki pitkän ostoslistan ja sanoi, että Potkulautamies saa käydä kaupassa. Listalla oli myös herkkukurkkuja. Viikin Prisman tynnyrissä oli kuitenkin jäljellä vain muutama. Sattumalta ohi harpponut mies pysähtyi sen verran, että ehti kertoa huomauttaneensa asiasta henkilökunnalle ja että lisää oli tulossa.

Jäin pieni muovipussi kourassa odottelemaan. Paikalle tuli toinenkin kurkunostaja, jota valikoiman vähyys ei haitannut. Hän valitsi pihtien väliin yhden ja alkoi ravistella sitä. Ihan oikeasti ravistella ja pitkään, kymmeniä kertoja. Ajattelin, että onkohan äijän kotona mennyt riitelyksi. Mies huomasi ihmettelyni, kääntyi ja tokaisi:

- Täytyy ravistella vesi päältä pois, että ei joudu siitäkin maksamaan.

Voi jukra. Minä en kehdannut kurkkujani ravistelemaan. Kahden valitsemani kurkun hinnaksi vaaka punnitsikin sitten 0,60 euroa. Paljonkohan edelläni yhden kurkun ostanut äijä säästi?

Latelin ostokseni potkulaudan ostoskoriin. Irroittelin potkulautaa pyörätelineestä kun parkkihallin puolelta lähestyi kauhea meteli: hallista hurautti ulos pieni mopo. Ajattelin ääneen, että miksihän noin pienestä ajopelistä lähtee noin kamala ääni. Sain ihmettelyyni heti selityksen polkupyöräilijältä:

 - Pakoputkessa on liian ahdas reikä.

Potkulautailin takaisin Arabianrantaan tavallista reittiäni, joka alussa kulkee kuuloetäisyydellä Lahden mottoritiestä. Moottoritieltä kuuluu tasainen henkilöautojen ja raskaiden ajoneuvojen renkaiden synnyttämä humina. Nyt huminan keskeltä erottui kovana moottoripyörällä päristelevän aiheuttama melu, ylitse muiden.

Muistin kotipihalla räksyttäneen pienen koiran, joka piti kovaa meteliä itsestään. Koiran omistaja oli todennut selitykseksi: kun sillä on niin suuri ego.

Tällä kertaa kotipihalla meteliä pitivät "puutarhurit". Kaikki heidän työkalunsa toimivat polttomoottorilla. Ei ollut haravaa, oksasaksia eikä muitakaan perinteisiä työkaluja. Jalkakäytäväkin putsattiin puhaltimella.

No!, tämä on kaupungin äänimaisemaa. Tähän maisemaan kuuluu myös kännykät, joiden alkuvuosilta muistan tapauksen hammaslääkärin vastaanoton piskuisesta odotushuoneesta. Pari meitä odotteli vuoroansa, kun joukkoon liittyi silloinen ympäristöministeri, vuosia sitten.

Ensi töikseen ministeri otti kännykkänsä ja alkoi soitella. Me muutama mulkoilimme välillä toisiamme, välillä ministeriä. Kun ministeri oli lopettanut puhelunsa uskalsin tokaista, että kun "te puhuitte ympäristönsuojelusta, niin eikö melukin kuulu tähän aihepiiriin". Sain nopean vastauksen:

- Jos ei kestä, niin pitää muuttaa Arkangeliin.

Hä!

No!, pitäisikö muuttaa Bhutaniin?

Määennuste: odotettavissa lempeitä tuulia ja aurinkoista mieltä

Hä! Muutama viikko sitten, kun tulimme rouvan kanssa pohjoisesta etelään, pysähdyimme Pohjanmaalla, rouvan sukulaisissa. Hyvin vanha rouva, aina kun aloitin keskustelun hänen kanssaan, aloitti vastauksensa ytimekkäästi: Hä! Onko kaikki hyvin? Hä! Keskustelun kulku oli kuitenkin järkevää ja mukavaa.

Suomenkielen yleisin sana on kuulemma No!. Minä ehdotan, että asiantuntijat ja poliitikot, esimerkiksi kansanedustajat, ryhtyisivät sähköisessä mediassa käyttämään vastauksiensa ensimmäisen sanan No! sijasta paljon ilmekkäämpää ja ihmiselle ehkä luontevampaakin tokaisua Hä!

Yksi uutisten kotimainen minisarja on ollut eläkeiän nostoa koskevat neuvottelut. Olisi luontevaa, jos liittopuheenjohtaja olisi vastannut neuvottelujen kulkua koskevaan kysymykseen: -Hä!, järjestöjen pitäisi antaa neuvotella rauhassa.

Neuvotteluihin Etelärannassa lipuu tummiin pukuihin ja solmioihin pukeutuneita miehiä. Tästä taitaa olla jo ainakin 30 vuotta, kun Kruununhaassa sattui sattui tämmönen tapaus: Snellmanninkadulta valtioneuvoston sunnalta Vironkadulle käveli tyylikäs herra, liituraitapuku ja musta nahkainen salkku. Ajattelin, että taitaa herra olla tulossa asuntolainamarkkinoilta.

Olin väärässä. Herran salkku aukesi itsestään ja siitä tippui katuun kaalinpäitä. Herra olikin tulossa lähiruokamarkkinoilta.

Moniin ongelmiin ratkaisu löytyykin läheltä, naapurista. On pukumiesten todellisuus ja ns. tavisten todellisuus. Olemme Arabianrannassa ja omassa taloyhteisössämme jo vuosia pyrkineet siihen, että naapurit tervehtisivät toisiaan. Olikin kokemus, kun Lapista paluun jälkeen menin ensimmäisen karran ulos pihallemme: hiekkalaatikolta vilkutti ja hymyili ihan pikkuinen ihminen ja yritti sanoa jotain, varmaankin Moro!

Viime keväänä kuljetin n. 2-vuotiasta Östeiniä pihallamme potkulaudan kyydissä. Pikkumies ihastui niin, että piirsi muistoksi teoksen Seikka ja toukka: