Ihmisen elämässä 100 vuotta on lyhyt aika

Olemme, Rouva ja minä, koronaviruskaranteenissa. Minä en käy kaupassa enkä lonkkaani kuntouttamassa. Ei Rouvakaan juuri astu ovesta ulos. Sen sijaan hän järjestelee kotonamme tavaroita ja papereita paikoilleen. Hän on järjestellyt myös valokuvia ja löysi isästäni "passikuvan". Tykkään tästä kuvasta - näen siinä enemmän kuin muistan.

Kerroin tämän Rouvalle, joka sijoitti kuvan ilokseni työpöydälleni Eleonoran kuvan kanssa samaan kehykseen. Isäni syntymän ja tyttärentyttäreni syntymän väliin jää 100 vuotta: isäni syntyi vuonna 1914 ja Eleonor 2014.

Ajattelin, että näiden vuosien tapahtumia vertailemalla voisi nähdä jotain. Etsin tietoja netistä ja huomasin, että vuoden 1914  tapahtumaluettelon lähes täyttää ensimmäinen maailmansota.

Vuonna 2014 toinenkin maailmansota oli historiaa, mutta tällaista tapahtui: Boko Haram tappoi lähes 300  yöllisessä hyökkäyksessä Nigeriassa, ISIS-järjestön taistelijat valtasivat Irakin ilmavoimien koulutuskeskuksen ja saivat vangiksi tuhansia sotilaita - shiiat erotettiin sunneista ja teloitettiin. Pakistanissa talebanit iskivät kouluun ja tappoivat 141 ihmistä. Krimin niemimaalla alkoi sotilaallinen konflikti.

Vuoden 1914 heinäkuussa mitattiin Suomen siihen mennessä korkein lämpötila 35,9 C. Joulukuun korkein lämpötila + 10,4 astetta mitattiin Maarianhaminassa. Vuonna 2014 Suomessa ennätyksellisen vähäluminen talvi päättyi "termisen kevään alettua suuressa osassa Suomea jo helmikuun alkupuolella". Heinolassa lämpötila kohosi +30,8 asteeseen jo toukokuussa.

Wikipedia listaa vuoden 2014 tapahtumiin myös, että Jokerit pelasi ensimmäisen ottelunsa KHL-sarjassa, Teemu Selänteen 22-vuotinen ura NHL:ssä päättyi ja että Cheek konsertoi Helsingin olympiastadionilla "ensimmäisenä yksittäisenä suomalaisena artistina".

Maaliskuussa 2014 Guineassa havaittiin ebola-tartuntoja. Uskon, että vuodelta 2020 Wikipedia raportoi, että "Kiinasta sai alkunsa korona-pandemia". Rouva ja minä noudatamme ohjeita, elämme karanteenissa: me emme halua muuttua numeroiksi historian lehdille, korona-pandemian tilastoihin.

Korona-epidemian ihmisille aiheuttaman kärsimyksen minimoimiseksi monissa maissa on määrätty voimaan monenlaisia rajoituksia. Ihmisten liikkumista ja kokoontumisia rajoitetaan. Ihminen vai business - siinä pulma.

Netistä (Iltalehti) luin, että Yhdysvalloissa Texasin varakuvernöörin (re-publikaani) mielestä oma henki on vanhukselle pieni hinta maan talouden pelastamisesta.

Puhuvat kepit

Jo kauan ennen Pekka Poudan aikoja säätä ennustettiin pitkällä tähtäyksellä:  "Jos maaliskuu ei maita näytä, ei huhtikuukaan humahda." Maa on eteläisessä Suomessa ollut näkösällä koko alkuvuoden ja näkyy maaliskuunkin. Pekka, miten huhtikuu tänä vuonna humahtaa?

Tänään, kun kirjoitan blogia, aurinko paistaa ja lämmittää. Eilen Arabianrannan kauppakeskuksen autotallissa tapasin vanhan miehen, joka nojaili tallin betonipylvääseen. Meillä oli samanlaiset kävelykepit.Kummankin lonkkaa oli korjattu leikkauksella. "Minun lonkkani leikattiin 15 vuotta sitten", mies kertoi.

Minä ihmettelin pitkää toipumisaikaa, johon mies selvitti, että on toipunut leikkauksesta hyvin, mutta haluaa edelleenkin pitää keppiä "tukenaan" ja että sillä saa "sympatiaa".

Seuraame liittyi kolmaskin keppiläinen, vanha nainen. Juttelimme iloisina. Mies kysyi minun ikääni. "Olen 75 vuotta." - "Minä olen 86 ja sinähän olet vielä ihan poikanen". Pirteänä alkanut miesten keskinäinen ikäkepittely loppui siihen, kun porukan nainen tokaisi: "Minä olen 92! "

Olin noin kaksi viikkoa aikaisemmin kauppareissulla pysäköinyt autoni halliin. Kun palasin ostosten kanssa autolle, viereiselle paikalle oli parkkeerattu citymaasturi niin lähelle minun autoani, että vain vaivoin ja kivuliaasti pääsin kuskinpaikalle, tukenani oli vielä kyynärsauva. " S-aatanan törppö, kun ei osaa edes parkkeerata autoaan oikein." "Mitä isompi auto sitä törpömpi kuski", kiroilin itsekseni.

Myöhemmin samana päivänä hain vanhemman tyttäreni ja hänen perheensä lentokentältä. Parkkeerasin auton kentän pikaparkkiin. Olin kävelemässä hisseille, kun kuulin miehen äreän äänen: - Parkkeerasitko sinä autosi äsken tuohon ? Myönsin parkkeeranneeni ja mies selitti ärsyyntyneenä:
- Minä en mahdu avaamaan kuljettajan puoleista ovea niin, että pääsisin sisälle autoon. Minun täytyy
keplotella itseni matkustajan puolelta sisään.

Kiitin miestä, pyysin anteeksi ja totesin olevani s-aatanan törppö.

Siirsin autoni toiseen parkkiruutuun. Nojasin kyynärsuvaan ja arvioin tilannetta: olinko riittävän kaukana viereisestä, vielä tyhjästä ruudusta, niin että tilaa jää kuljettajan puoleisen oven avaamiseen, vaikka viereen joku parkkeeraisikin. Paikalle osunut mies kysyi: - Onko sinulla jokin ongelma ?

Selitin hänelle tilanteen. Mies siirsi jo parkkeeeratun autonsa viereiseen ruutuun niin, että autoni ovet mahtuivat kokonaan auki ja tilaa oli riittävästi minulle nostaa leikkauksesta toipuva jalkanikin  autoon. "Kiitos !"

Eleonor (5 v) palasi vanhempiensa kanssa Levin lomalta iloisena: laskettelua, poroajelua, koiravaljakoita, runsasti lunta. Hän vietti Helsingissä ennen kotimatkaa Pariisiin  vielä muutaman päivän Kumpulan päiväkodissa. Eleonor viihtyi päiväkodissa, sai siellä uusia ystäviä ja kutsui heitä meille kotiin kyläänkin. Vieraiden kanssa leikkeihin piti olla teema: metsä. Eleonor kokosi maalauksistaan olohuoneemme seinälle metsän (kuvassa): olohuonessamme (metsässä) vilisti kettuja.

Elenor viihtyi päiväkodissa. Hän kuitenkin kaipasi kouluun: "Siellä tehdään töitä, täällä vaan leikitään."