maanantai 29. syyskuuta 2014

Potkulautanaisia Pariisissa

Matkustimme rouvan kanssa Pariisiin. Menimme lentokentälle taksilla. Kuljettaja kuunteli radiota, vähän liiankin äänekkäästi. Radioreportaasin aiheena oli Estonia-onnettomuus. Onnettomuutta on tutkittu, onko siitä mitään opittu, voisiko sellaista vieläkin sattua. Rouva pyysi kuljettajaa sulkemaan radion - olimmehan mekin lähdössä matkalle ja alttiina onnettomuuksille.

Perillä Pariisissa ihastelimme nykyaikaa - Suomen televisioiden uutislähetyksetkin näkee netissä, niin täällä Pariisissakin. Uutisissa oli kattava reportaasi Estonia-onnettomuudesta, kaikissa uutislähetyksissä, olihan onnettomudesta kulunut tasan 20 vuotta. Rouva pyysi sulkemaan tietokoneen.

Ajattelin, että kyllä historiasta kohta löytyy ainakin viisi onnettomuutta muisteltavaksi vuoden jokaiselle päivälle. Tehokasta olisi muistella niitä kaikkia yhtä aikaa: voisimme nimetä yhden päivän vuodessa kaikkien onnettomuuksien päiväksi. Minusta juhannuspäivä olisi ihan hyvä.

Pariisissa päivämme ovat olleet aurinkoisia. Jos Ranska olisi puolue, niin poliittiset vastustajat voisivat kutsua ranskalaisia yksinkertaisiksi ihmisiksi, ihan niin kuin Amerikan maalla kymmeniä vuosia sitten poliittiset vastustajat sanoivat presidentistä: - Ei pysty tekemään kahta asiaa yhtä aikaa, pureskelemaan purukumia ja ylittämään katua.

Pariisilaisissa on paljon semmoisia, jotka eivät näytä ulospäin, että pystyvät tekemään kahta asiaa yhtäaikaa: aika vähän on niitä, jotka näyttävät osaavan kävellä ja puhua kännykkään yhtäaikaa, saatika sitten lähettää tekstiviestejä kävellessään. Kyllä suomalaiset on paljon fiksumpia. Meillähän poliittiset ratkaisutkin on "fiksuja".

Syvällinen suomalainen kansanviisaus sanoo, että kehitys kehittyy. Ajatelkaa, eikö ole ihmeellistä, että ensin keksittiin pyörä ja sitten toinen pyörä ja sitten niitä yhdisteltiin ja saatiin polkupyörä. Äitini kertoi vanhaa juttua Raahen maaseudulta: Akka oli nähnyt ensimmäisen kerran polkupyörän. Akka kauhistui ja juoksi turvaan lähimmän talon pirttiin. "Piru tuli tiellä vastaan!"

Eikä tästäkään tapahtumasta kovin pitkä aika ole, sata vuotta. Mitähän Akka olisi sanonut, jos sitä Viikin kevyen liikenteen väylällä olisi tullut vastaan polkupyöräilijä, joka ei ohjaa käsillä pyöräänsä, vaan näpyttelee viestiä kännykkäänsä ?

Nämä ranskalaiset ovat teknisesti aika kehittymätöntä porukkaa. Rouvan kanssa, vaikka kuinka yritämme tirkistellä, emme havaitse terasseilla juuri kenelläkään kännykkää. Ihmiset vaan tuijottavat toisiaan ja juttelevat. Kyllä on niin viime vuosituhannelta. Yksi selitys tähän voi tietysti olla se, että muotitietoiset ranskalaiset eivät kehtaa tuoda vanhoja kännykkämallejaan julkisille paikoille.

On kuitenkin yksi asia, jossa pariisilaiset ovat edellä aikaansa: täällä näkee paljon potkulautailijoita.Tietysti lapset potkulautailee. Mutta täällä aikuiset miehetkin potkulautailevat, naiset potkulautaulevat ja täällä olen nähnyt tapauksen, että isä, äiti, isoäiti ja lapset potkulautailevat yhdessä, koko perhe potkulautailee, isoisäkin potkulautailee.

Pariisi on kiva kaupunki, ainakin potkulautailla.



lauantai 13. syyskuuta 2014

Kurkusta kiinni ja ravistukseen

Rouva teki pitkän ostoslistan ja sanoi, että Potkulautamies saa käydä kaupassa. Listalla oli myös herkkukurkkuja. Viikin Prisman tynnyrissä oli kuitenkin jäljellä vain muutama. Sattumalta ohi harpponut mies pysähtyi sen verran, että ehti kertoa huomauttaneensa asiasta henkilökunnalle ja että lisää oli tulossa.

Jäin pieni muovipussi kourassa odottelemaan. Paikalle tuli toinenkin kurkunostaja, jota valikoiman vähyys ei haitannut. Hän valitsi pihtien väliin yhden ja alkoi ravistella sitä. Ihan oikeasti ravistella ja pitkään, kymmeniä kertoja. Ajattelin, että onkohan äijän kotona mennyt riitelyksi. Mies huomasi ihmettelyni, kääntyi ja tokaisi:

- Täytyy ravistella vesi päältä pois, että ei joudu siitäkin maksamaan.

Voi jukra. Minä en kehdannut kurkkujani ravistelemaan. Kahden valitsemani kurkun hinnaksi vaaka punnitsikin sitten 0,60 euroa. Paljonkohan edelläni yhden kurkun ostanut äijä säästi?

Latelin ostokseni potkulaudan ostoskoriin. Irroittelin potkulautaa pyörätelineestä kun parkkihallin puolelta lähestyi kauhea meteli: hallista hurautti ulos pieni mopo. Ajattelin ääneen, että miksihän noin pienestä ajopelistä lähtee noin kamala ääni. Sain ihmettelyyni heti selityksen polkupyöräilijältä:

 - Pakoputkessa on liian ahdas reikä.

Potkulautailin takaisin Arabianrantaan tavallista reittiäni, joka alussa kulkee kuuloetäisyydellä Lahden mottoritiestä. Moottoritieltä kuuluu tasainen henkilöautojen ja raskaiden ajoneuvojen renkaiden synnyttämä humina. Nyt huminan keskeltä erottui kovana moottoripyörällä päristelevän aiheuttama melu, ylitse muiden.

Muistin kotipihalla räksyttäneen pienen koiran, joka piti kovaa meteliä itsestään. Koiran omistaja oli todennut selitykseksi: kun sillä on niin suuri ego.

Tällä kertaa kotipihalla meteliä pitivät "puutarhurit". Kaikki heidän työkalunsa toimivat polttomoottorilla. Ei ollut haravaa, oksasaksia eikä muitakaan perinteisiä työkaluja. Jalkakäytäväkin putsattiin puhaltimella.

No!, tämä on kaupungin äänimaisemaa. Tähän maisemaan kuuluu myös kännykät, joiden alkuvuosilta muistan tapauksen hammaslääkärin vastaanoton piskuisesta odotushuoneesta. Pari meitä odotteli vuoroansa, kun joukkoon liittyi silloinen ympäristöministeri, vuosia sitten.

Ensi töikseen ministeri otti kännykkänsä ja alkoi soitella. Me muutama mulkoilimme välillä toisiamme, välillä ministeriä. Kun ministeri oli lopettanut puhelunsa uskalsin tokaista, että kun "te puhuitte ympäristönsuojelusta, niin eikö melukin kuulu tähän aihepiiriin". Sain nopean vastauksen:

- Jos ei kestä, niin pitää muuttaa Arkangeliin.

Hä!


No!, pitäisikö muuttaa Bhutaniin?





keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Määennuste: odotettavissa lempeitä tuulia ja aurinkoista mieltä

Hä! Muutama viikko sitten, kun tulimme rouvan kanssa pohjoisesta etelään, pysähdyimme Pohjanmaalla, rouvan sukulaisissa. Hyvin vanha rouva, aina kun aloitin keskustelun hänen kanssaan, aloitti vastauksensa ytimekkäästi: Hä! Onko kaikki hyvin? Hä! Keskustelun kulku oli kuitenkin järkevää ja mukavaa.

Suomenkielen yleisin sana on kuulemma No!. Minä ehdotan, että asiantuntijat ja poliitikot, esimerkiksi kansanedustajat, ryhtyisivät sähköisessä mediassa käyttämään vastauksiensa ensimmäisen sanan No! sijasta paljon ilmekkäämpää ja ihmiselle ehkä luontevampaakin tokaisua Hä!

Yksi uutisten kotimainen minisarja on ollut eläkeiän nostoa koskevat neuvottelut. Olisi luontevaa, jos liittopuheenjohtaja olisi vastannut neuvottelujen kulkua koskevaan kysymykseen: -Hä!, järjestöjen pitäisi antaa neuvotella rauhassa.

Neuvotteluihin Etelärannassa lipuu tummiin pukuihin ja solmioihin pukeutuneita miehiä. Tästä taitaa olla jo ainakin 30 vuotta, kun Kruununhaassa sattui sattui tämmönen tapaus: Snellmanninkadulta valtioneuvoston sunnalta Vironkadulle käveli tyylikäs herra, liituraitapuku ja musta nahkainen salkku. Ajattelin, että taitaa herra olla tulossa asuntolainamarkkinoilta.

Olin väärässä. Herran salkku aukesi itsestään ja siitä tippui katuun kaalinpäitä. Herra olikin tulossa lähiruokamarkkinoilta.

Moniin ongelmiin ratkaisu löytyykin läheltä, naapurista. On pukumiesten todellisuus ja ns. tavisten todellisuus. Olemme Arabianrannassa ja omassa taloyhteisössämme jo vuosia pyrkineet siihen, että naapurit tervehtisivät toisiaan. Olikin kokemus, kun Lapista paluun jälkeen menin ensimmäisen karran ulos pihallemme: hiekkalaatikolta vilkutti ja hymyili ihan pikkuinen ihminen ja yritti sanoa jotain, varmaankin Moro!

Viime keväänä kuljetin n. 2-vuotiasta Östeiniä pihallamme potkulaudan kyydissä. Pikkumies ihastui niin, että piirsi muistoksi teoksen Seikka ja toukka: