Mikähän sinustakin isona tulee!

Taas Rouva sanoi, että Potkulautamies saa käydä Stokkalla otoksilla. Sää oli kurja, sateista, hämärää. Menin bussilla. Poikkeuksetta matka Arabianrannasta keskustaan on ollut mukava ja virkistänyt mieltäni. Tällä kertaa, kun Rautatientorilla poistuin bussista, olin hyvin, hyvin surullinen.

Bussiin tuli nuori äiti lapsi rattaissa. Äiti asetti rattaat niin, että lapsen edessä oli seinä: "Tämä paikka on varattu pyörätuolille". Äiti keskittyi näppäilemään älypuhelintaan. Lapsi pyysi, että äiti kääntäisi rattaat toiseen suuntaan. Äiti keskittyi, näppäili älykännykkäänsä ja totesi lapseen vilkaisemattakaan, "siinä on ihan hyvä".

Istuessaan rattailla lapsi yritti pomppia ylös, ehkä jotain nähdäkseen. "Älä pompi siinä.Se on vaarallista", äiti sanoi ja keskittyi älykännykkäänsä. Lapsi istui hetken rauhallisena, mutta yritti taas nähdä ulos ja huusi: Katso! Katso! Äiti keskittyi kännykkäänsä.

Kun tämä äiti ja lapsi poistuivat bussista ennen Rautatientoria, lapsi itki. Jälkeenpäin ajattelin, että äidillä ehkä olikin pitkäntähtäyksen suunnitelma kasvattaa lapsestaan jotain suurta. Kun lasta ei pienenä huomioida, niin ehkä hän oppii isona hankkimaan itselleen huomiota ja lapsesta voi kehittyä trumppi. Rouvakin kirjoitti: satuksalonen.blogspot.com

Start-upit ennen ja nyt

Rouva sanoi, että Potkulautamies saa siivota työpöydällään olevan paperikasan. Kasassa oli muutama kierrelehtiö, jonka jokaisen parille ensimmäiselle sivulle olin kirjoitellut muistiin mieleeni juolahtaneita oivalluksia. Yksi lehtiö olisi riittänyt. Lisäksi kasassa oli lehdistä leikeltyjä juttuja, joissa ajattelin olevan rakennustarpeita blogeihin, joita joskus ehkä kirjoittaisin. No, olihan kasassa maksettuja laskuja, vakuutussopimuksia - papereita, jotka olisi pitänyt mapittaa.

Ihan sotkuinen kasa paperia. Mieltäni kuitenkin virkisti kymmeniä vuosia sitten lukemani tieto, jonka mukaan tehokkaiden ihmisten työpöydillä paperit on huiskin haiskin, sekaisin. Jos työpöydällä paperit on siisteissä pinoissa niin työaika kuluu asioiden lokeroimiseen. No, nyt edetään kohti työpöytiä, joilla on näppäimet ja näyttöpääte eikä paperin paperia.

Järjestelin paperikasaa - aika moni paperi meni roskiin. Iso kasa jäi vielä työpöydälle, päällimmäisenä Hesarin juttu otsikolla: "Maailmanvalloitus hiuskaupalla". Juttu on nuoresta ruotsalaisesta naisesta, joka halusi rakentaa hiustenpidennyksestä ja myynnistä busineksen. Mutta pankista ei herunut lainaa."He eivät uskoneet,että idea toimisi, koska eivät olleet koskaan kuulleet hiustenpidennysten myynnistä verkossa."

Nyt Ida Backlund on 32-vuotta, työllistää yli 50 ihmistä ja hiuspidennyksiä myydään netissä asiakkaille yli 60 maassa.

Tämän luettuani ajauduin ajatuksissani väkisinkin vuoteen 1975. Ihan samanlainen kokemus. Pankinjohtaja: - Ei tommosella ajatuksella ole tulevaisuutta. Kun 1999 myin yritykseni, sillä oli tytäryrityksiä yli 10 maassa ja sen palveluja käytti 160 maailman 500 suurimmasta yrityksestä.

No, mitä minä haluan sanoa? Haluan sanoa, että ei kehitys lähde ylhäältä alaspäin vaan alhaalta. En ole koskaan kuullut komiteasta, joka olisi keksinyt mitään merkittävää, ei edes hehkulamppua. Puhelimenkin keksi italialainen Antonio Meucci. Miehellä ilmeisesti ei ollut yhtään tuttua pankinjohtajaa, joka olisi rahoittanut hänen keksintönsä patentoinnin. "Ei puhelinta ole olemassa eikä semmosta voi rahoittaa".

Alexander Graham Bell esitteli telephonen 1876.

Jenkkipurukumia

Rouva sanoi tänään, että Potkulautamies saa käydä Stokkan herkussa ruokaostoksilla: salaattia, leipää, fenkolia, jauhelihaa...Menin bussilla. Bussi oli lähes tungokseen täynnä. Vieressäni käytävän toisella puolella istui vierekkäin kaksi lasta, sisarukset, 2,5 -3,5 vuotta. Tyttö oli vanhempi ja piti älyvempainta niin, että pikkuvelikin näki mitä siellä esitettiin. Vastapäätä lapsia istui heidän äitinsä. Sörnäisissä huomasin, että äiti jauhoi purukumia. Katsoin tarkemmin: pikkuiset sisaruksetkin jauhoivat purukumia.

Takaisin kotona kaivoin esille eilisen Hesarin ja siitä jutun, jonka mukaan maailman suurin elokuvien ja tv-ohjelmien suoratoistopalvelu Netflix käyttää tänä vuonna sisältöön 5,6 miljardia euroa. Tämä summa riittäisi Suomen puolustusmenoihin 8 vuodeksi.

On ihan oikea sota, jossa ihmiset tappavat toisiaan. Siprin laskelmien mukaan maailman valtiot käyttivät asevarusteluun viime vuonna 1 700 miljardia dollaria. Sitten on tämä informaatiosota. En tiedä kuinka paljon informaatiosotaan menee maailman rahoista.

Sen verran minä kuitenkin ymmärrän, että bussissa vieressä istuvan, ennestään tuntemattoman ihmisen kanssa keskustelu ei maksa mitään.

Viime viikolla kävin Vallilan terveysaseman laboratoriossa verikokeissa. Kun tulin odotushuoneeseen, tervehdin paikalla olleita niin kuin hyviin tapoihin kuuluu: - Hyvää huomenta! Paikalla oli lähes 10 ihmistä, joista jokainen oli kävellyt paikalle omin jaloin. Yksikään heistä ei vastannut tervehdykseeni. Yksi sentään pärski ja levitti bakteereitaan ihan estoitta.

Ulkona oli hämärä räkäkeli ja sisällä tunnelma kuin hautausmaan odotushuoneessa, luulisin. Ainoa iloinen ihminen oli pieni tyttö, noin 3 vuotta, joka touhusi ja pälpätti itsekseen. Lapsen sanavalinta sopi tunnelmaan hyvin: - Blää, blää, blää...!

Oli riemastuttavaa katsella pienen lapsen estotonta touhuilua, iloista, avointa, ennakkoluulotonta. No, ei hätää, kyllä hänkin vielä oppii olemaan hiljaa.

Turha ajatella - algoritmi hoitaa sen puolestasi

Hesarissa oli taas hyvä juttu, algoritmeistä. "Algoritmi on toimintaohje, joka annetaan koneelle tai robotille." "Algoritmi on esimerkiksi resepti, joka kertoo, miten munakas tehdään." "..ainesosat ja asioiden suoritusjärjestys".

Minun algoritmini toimii. Rouva sanoi muutama päivä sitten, että Potkulautamies saa käydä Hakaniemen hallissa ostamassa kalaa. Tiesin tasan tarkkaan miten ja missä järjestyksessä toimia. Säätila oli kurja, niin kurja, että en viitsinyt edes kävellä bussipysäkille - menin omalla autolla.

Lähdin matkaan ja ajoin pitkin Hämeentietä. Liikennevalot syttyivät autoille punaiselle ja jalankulkijoille vihreäksi. Pysähdyin. Viereiselle kaistalle pysähtyi toinen auto. Siinä me kaksi kuskia sitten viheltelimme ja näpyttelimme sormenpäillä rattia ajan kuluksi: jalankulkijoita ei näkynyt missään. Yksi oli, mutta sekin oli ehtinyt jo vilahtaa näkymättömiin kulman taakse.

Jalankulkija oli painanut liikennevalotolpassa olevaa nappia ja vasta sitten katsonut onko autoja tulossa. Ja kun ei ollut näköpiirissä autoja, jalankulkija ylitti tien ja käveli päin punaisia. Englannissa liikennevaloille algoritmeja kirjoittaa fiksut ihmiset: valo vaihtuu autoilijoille punaiseksi, on hetken punainen ja vaihtuu sitten keltaiseksi vilkkuvaloksi. Sitten autoilija saa ajatella ihan itse: jos ei ole jalankulkijaa ylittämässä tietä, voi autoilijakin jatkaa matkaansa.

Algoritmit eivät ohjaile vain liikennevaloja. Kävin pari päivää sitten Yliopiston Apteekista hakemassa reseptillä itselleni lääkkeitä. Yleensä yhdellä hakemisella saa lääkkeet kolmeksi kuukaudeksi. Kelan virkailijat olivat kirjoittaneet uusia algoritmejä: kolmen kuukauden pakkaus ei enää ollut kelakorvattava. Nuori farmaseutti ajatteli ja neuvoi: - Ota kolme pienempää pakkausta. Ne ovat kelakorvattavia ja säästät 40 euroa.

Muutama kymmenen vuotta sitten oli ihan samanlainen tilanne. Professori totesi, että "nämä 40 mg:n tabletit eivät enää ole kelakorvattavia". Professori kirjoitti reseptin: "2x20 mg tablettia päivässä". Nämä 20 mg:n pillerit olivat vielä korvattavia.

Lyhyen ja ytimekkään algoritmin kuulin kun apteekissa käyntini jälkeen odottelin pysäkillä bussia. Tien toisella puolellakin oli pysäkki ja linja-auto tulossa. Muutaman kymmenen metrin päässä pysäkiltä äiti työnsi lastenvaunuja ja kiirehti ehtiäkseen bussiin. Perässä laahusti mies, jolla oli useampi pussillinen ostoksia kummassakin kädessä. Vaimo lähetti algoritmin: - Juokse! Juokse! JUOKSE!!!

Leikitään aikuista

Joulu meni. Vuosi 2016 meni. Helsinkiin tuli sitten lunta ja tuiskua, tuulta ja pakkasta ja taas lunta ja tuiskua. Ajelin tänään Hakaniemeen ja hain hallista kuhafileitä. Takaisin kotona Rouva sanoi, ihan samalla tavalla kuin anoppi muutama kymmenen vuotta sitten: Potkulautamies saa viedä roskat.

Pihaan oli satanut vankka kerros lunta. Lumi oli houkutellut lapsen ulos leikkimään muovisella kuorma-autolla. Auton nokassa oli ihan oikea pikkuinen lumiaura. Minä kehuin. Ei tarvinnut tarpoa umpihangessa: aurattu tie roskiksille oli riittävä, parin kengän levyinen. Kun palasin roskikselta, talonmiehen pikkuinen apulainen oli kiivennyt lumikasan huipulle ja ryhtynyt mäenlaskijaksi.

Kotona seisahduin, niin kuin usein teen, parvekkeen ovelle katselemaan ulos. Joulu alla maisema Vanhankaupunginlahden yli Herttoniemeen oli harmaa. Katselin ulos, jalat hieman leveämmällä, kädet selän takana ja mietiskelin. Hetken kuluttua viereeni kipitti Eleonor (2v), otti ihan saman asennon kuin minulla: jalat hieman leveämmällä ja kädet selän takana. Siinä me mietiskelimme yhdessä, minä ja 70 vuotta nuorempi Eleonor.

Lapsena mekin leikimme, leikimme kymmentä tikkua, käpylehmillä, kuurupiiloa, rosvoo ja poliisii...Muutama päivä sitten tulimme Rouvan kanssa Kampista Metrolla Sörnäisiin. Näimme aikuisten leikkivän: Kaksi nuorta miestä nousi metrosta edellämme ylös ja törmäsi kahteen toiseen mieheen. Nelistään he muodostivat tiiviin ryhmän, jonka ohittaminen törmäämättä oli tungoksessa hankalaa. Pilleri muovikupin pohjalla oli kaupan.

Aikaisemmin tällä viikolla vein Rouvan 23 vuotta vanhalla Volvolla Munkkivuoren Dextraan. Ajelin Koskelantietä länteen. Salamavalo välähti. Jalkakäytävälle oli parkkeerattu vihreä paku, jonka takaosan ikkunat oli tummennettu. Siellä taisi istua piilossa pari poliisia. Jos kamera ei olisi välähtänyt, en olisi huomannut heidän piiloaan.

Pimennetyistä ikkunoista ei näkynyt sisälle, joten en tiedä miten nämä poliisit reagoivat, kun tulivat löydetyiksi: Eleonor piilosta leikkiessään ja piilon paljastuttua hyppeli ja oli riemuissaan.