perjantai 29. marraskuuta 2013

Kiire on tarttuva tauti

Rouva ja minä olemme nyt Lapissa. Kittilän ihmiset ry:n pikkujouluissa tiistaina söimme jouluruokia ja lauloimme joululauluja yhdessä 250 muun "vanhuksen kanssa". Jotenkin täällä mieli rauhoittuu ja virkistyy: rouvakaan ei keksi jokaiselle päivälle kauppamatkoja. On syöty samaa poronkäristystä jo kolme päivää. Hyvää.

Kävin tapaamassa Maunoa. Mauno on tosi hyvä puuseppä, eläkkeellä. Mauno loikoili sohvalla päikkäreillään ja pohti, mitä olisi halunnut tehdä elämässään,jos ei olisi ollut puuseppä. "Kirurgin homma olisi hyvä." Mauno tekee nyt pajatsoja. Mielessä on käynyt myös valelääkärin toimisto ja hyvä idea olisi "Lapin äijän puhutteluterapia". Eihän ihmisiä nykyään kiinnosta kun "huuhaa".

Muutama vuosi sitten Mauno kertoi matkastaan Helsinkiin: "Mie ku kävin Helsingissä. Aluksi oli tarkoitus kävellä rauhallisesti ja kattella paikkoja. No ko siinä oli muutama tunti kävelty, jostakin syystä alko hermostuttamhan."

"No se on selvä ko ihmisiä lappo tuhatta ja sattaa eestakasin. Se kauhea vouhotus alko tarttumhan minhunki ja kohta huomasin, että tykytin samalla lailla ko neulomakone niitten joukossa. Siltä erin sain siitä vauhista tarpeeksi ja lähin kotiin."

Siitä taitaa olla neljä vuotta, kun vein Kittilän ihmiset ry:n virkistyslomalle Levillä osallistuneita "vanhuksia" kotiin Helppiin ja Molkojärvelle. Molkojärvelle on Leviltä n. 100 kilometriä. Vieressäni pelkääjän paikalla istui Hangasvaaran Maija. Maija oli 93-vuotias hento nainen. Hän pyysi, että "saisinko kertoa sinulle elämästäni". Sodan jälkeen leskeksi jäänyt Maija oli kasvattanut perheensä yksin.

Maijan talolle johti melko kuoppainen tie, joka huolestutti Maijaa. Missähän kunnossa tie on? Minä lohdutin Maijaa, että juuri satanut lumi on varmaan tasoittanut kuoppia. Näin oli. Maija huokaisi helpotuksesta: Ajattele, ei tänne ennen ollut tietä ollenkaan. "Kävin äsken Sieppijärvellä ja siellä kuule, siellä vasta oli huonoja teitä."

Maija oli kertonut elämäntarinansa. Kotipihalla hän vielä huokaisi: Kyllä minä olen elänyt hyvän elämän.

Levillä alkaa joulun ja uudenvuoden sesonki. Matkailijat täyttävät hotellit. Safariyrittäjille ei juuri jää vapaata aikaa. Kurulan Marsa oli tänä aamuna saanut englantilaiset kelkkasafarille.Vähän oli jäänyt aikaa jutteluunkin: "Mie joka aamu panen sormen vesilashin ja nostan sen pois ja kertaakhan ei ole jäänyt kuoppaa."



keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Uusi hittipeli: leikitään johtajaa

Tulimme tänne Lappiin. Eihän täällä hangessa pääse potkulaudalla edes kauppaan. Hiihtokelit on erinomaiset ja se on huomattu. Kylällä tulee vastaan tiukkoihin trikoisiin pukeutuneita nuoria aikuisia kuin balettitanssijoita - näillä vaan on pipo päässä ja sukset olalla. Haaveilevat hiihtäjän ammatista. Potkulautailu taas on lapsellisten touhua. Ja näin joulun alla lapset haaveilevat joululahjoistaan. Minä toivon rouvalta lahjaksi uutta lautapeliä. Leikitään johtajaa-peli olisi kiva.

Pieninä me lapset leikimme seuraa johtajaa-leikkiä En ihan muista kuinka se meni, mutta historiankirjoista olen lukenut että sitä ovat aikuisetkin leikkineet - huonoin seurauksin. Nykyään Leikitään johtajaa-leikki on hyvin suosittu leikki. Helposti siitä saisi kehitettyä lautapelinkin.

Matkustelin Länsi-Afrikassa vuonna 1969. Kävin myös Liberiassa, josta yleisesti ajateltiin, että se oli Afrikan ehkä korruptoitunein maa. Liberian presidenttiä leikki William.W.S. Tubman. Haastattelin häntä presidentin suuressa virkahuoneessa. Presidentti istui pöytänsä takana ja minä asetin tiedotusministeri Townsendiltä lainaamani nauhurin pöydälle. Istuin matalammalle tuolille pöydän toiselle puolelle.

Presidentti pöllytteli paksua sikaaria. Minä katsoin häntä yläviistoon. Käynnistin nauhurin ja kysyin naivisti: Herra presidentti, mitä mieltä olette, miten korruptio vaikuttaa Afrikan kehitykseen? Presidentti nousi seisomaan, tumppasi sikaarinsa ja löi nyrkillä pöytään. "Mitä? Väitättekö, että täällä on korruptiota? Voitteko todistaa väitteenne!!" Emme olleet kaksistaan virkahuoneessa: selkäni takana seisoi sotilaita. Kyllä minua pelotti.

Olin osallistunut presidentin synttäreille. Hallitsijan lähipiiri, perhe, saapui tilaisuuteen pitkässä autoletkassa: Mercedes Benz 600, Cadillac, Lincoln Continental...Itse juhlat kustansi amerikkalainen rengasyhtiö Firestone.

Kotona Suomessa, maassa joka on puhdas kuin pulmunen ihan kansainvälisissä vertailuissa, olin eduskuntatoimittaja ja siinä ohessa autoin joskus valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajaa. Valiokunta oli menossa Lahteen vierailulle. Puheenjohtaja pyysi: Soita valtionyhtiöihin ja pyydä niiltä mustia autoja meille. "Eihän me nyt linja-autossa matkusteta."

Aika hyvä nopanheittäjä oli myös se pörssiyhtiön ex-toimitusjohtaja, joka golfkentällä muisteli haikeasti: Oli se hyvää aikaa. Minulla oli firman auto, frman asunto, firman vene. "Jos yöllä tuli nälkä, niin voi hakea henkilökunnan ruokalan pakastimesta sisäfilettä. Mikään ei maksanut mitään."

Eihän meillä Suomessa, mutta Afrikassa johtajan oli myös näytettävä johtajalta.
 



sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Junalla Helsingistä Kolariin

Eilen lähdimme matkalle, junalla Helsingistä Kolariin. Rouva kysyi, mitä sinä huokailet. "Nautin perinnöstäni. Äitikin huokaili." Ennen lähtöä sain myös viedä roskapussit ulos. Hämeentien suunnasta Muotoilijankatua alas tuli kovalla vauhdilla pieni poika potkupyörällä. Sinähän vauhdilla kuljet, tokaisin. Poika pysähtyi ja vetäytyi aikuisen, ilmeisesti mumminsa, selän taakse turvaan. Onpa ujo poika, totesin mummille. - Kyllä onkin parempi ettei kaikkien vieraiden kanssa juttele, mummi vastasi.

Matkustimme yöjunalla. Aamulla kuuden jälkeen menin ravintolavaunuun kahville. Viereissä pöydässä istui toinen mies kahvilla ja välillemme syntyi vilkas keskustelu. Opin paljon. Opin, että Tornion asema on metsän keskellä. "Ei uskoisi, että ollaan kaupungissa." Ruotsiin matkalla ollut porukka oli kysynyt, tullaanko kohta Tornioon. Eivät uskoneet, että oltiin jo Torniossa. Juna lähti ja konduktööriltä saivat tietää, että seuraava pysähdys on Yli-Torniossa.

Mies kertoili muutakin. Helsingissä oli messut ja lapset olivat saaneet tilaisuuden ratsastukseen, kolme euroa kierros. Oli laskenut, että tunnissa ehti 40 kierrosta ja että 8 tunnin työpäivälle tuli hyvä tienesti =  960 e. "Kun kruunu oli vahvoilla ja teki kahta työtä, niin silloinkin pääsi tienaamaan."

Konduktööri oli tehnyt 16 tunnin työpäivän. Ravintolavaunun hoitaja lopetti työnsä klo 02 aamulla ja aloitti uudestaan 2 tunnin lepotauon jälkeen klo 04. "Tämä on mukavaa työtä. Saa liikkuakin. Minä tykkään tästä."

Potkulautamieskin teki alkavana yrittäjänä 18 tuntisia työpäiviä seitsemänä päivänä viikossa. Siinä vaan oli hankalaa se, että kun tein työtäni sanelemalla, niin välimerkitkin jäivät puheeseen: - Meillä on asiakkaina raumaviivarepola, wilhpisteshauman, jne. Onneksi rouva tuli apuun.

Matkalukemisena minulla oli kirja, jossa Kabat-Zinn siteeraa Thoreauta, joka siteeraa zenmestaria: "Hohhoijaa, neljäkymmentä vuotta olen myynyt vettä joen varrella, eivätkä ponnisteluni ole tuottaneet minkäänlaista tulosta."

Kolarissa odottelimme autojen purkamista junasta. Meitä oli kymmenkunta kodassa. Virisi vilkas keskustelu. Hyväntuulinen turkulainen isoäiti kertoi matkastaan junalla ensin Kuopioon ja sieltä eteenpäin linja-autolla. Tyttärenpoika oli linja-autossa kysynyt: "Mummi, tunnetko sinä kaikki nämä ihmiset?"

perjantai 22. marraskuuta 2013

Potkulautamies sai tulevaisuusselonteon

No. Rouva, tota, sanoi tänään, että Potkulautamies saa viedä lehtiroskat kierrätykseen ja samalla kipaista Siwasta päivän roskalehdet. Sanat - kummallinen ilmiö.

Matkustin vuonna 1969 Donnerin Fipen kanssa Länsi-Afrikkaan. Fippe jatkoi Dakarista Maliin keräämään kansanmusiikkia. Minä matkailin Länsi-Afrikan rannikon aina Nigeriaan asti. Kaikkiaan tein Länsi-Afrikkaan neljä reissua ja aikaa niihin kului yhteensä kaksi vuotta.

1970-luvun alussa odottelin Gambiassa, että pääsisin vierailulle Guinea Bissauhun, Senegalista seuraava maa rannikolla etelään. Guinea Bissaussa oli sota: PAIGC (Partido Africano de Indepencia de Guine e Capo Verde) taisteli portugalilaisia siirtomaaisäntiä vastaan.

Gambian pääkaupungissa Bathurstissa (nyt Banjul), oli pieni majatalo, jossa asuin. Majatalon isäntä, joka oli ansainnut omaisuutensa Lontoossa kirjanpitäjänä, koputteli oveeni ja kertoi: Täällä on mustien muslimien opettaja ja hengellinen johtaja (marabout), joka haluaisi tulla kertomaan sinulle sinun tulevaisuudestasi."Hän on hyvin tärkeä marabout, joka käy säännöllisesti neuvomassa Senegalin presidentti Senghoriakin."

Ei voinut olla ihan turha marabout, sillä kulttuurivaikuttaja, runoilija ja Senegalin presidentti oli ensimmäinen afrikkalainen Ranskan akatemian jäsen. Minäkin olin jo ehtinyt haastatella Leopol Sedar Senghoria.

Huoneeseeni tuli marabout ja majatalon isäntä. Marabout istui sohvalle minua vastapäätä ja majatalon isäntä pöydän päähän. Tässä me olimme: marabout, joka puhui vain paikallista kieltä, mandinkaa, majatalon isäntä, joka puhui mandinkaa ja englantia ja minä, joka puhuin suomea ja englantia. Kysyin englanniksi, miten tämä homma toimii. Majatalon isäntä käänsi sen maraboutille, joka vastasi paikallisella kielellä: "Puhu pienelle kolikolle ja kysy siltä." En tiedä miksi, mutta kysyin: Millä kielellä? - Kysy millä kielellä haluat, marabout vastasi.

Ajattelin vähän jekkuilla maraboutin kanssa ja olla nokkela. Kaivoin pienen kolikon, puhuin sille suomeksi kysymyksen: pääsenkö minä sinne minne olen pääsyä odottamassa? Annoin kolikon maraboutille, joka piirsi tekstiä paperille ja vastasi mandinkaksi. Majatalon isäntä käänsi vastauksen englanniksi: "Näen maan, jossa on konflikti valkoisen ja mustan miehen välillä. Pääset sinne. Et ole osa konfliktia ja pääset terveenä takaisin."

Ajattelin, että taisi ukko arvata kysymykseni. Jatkoin suomeksi: Koska minä sinne pääsen? Majatalon isäntä käänsi maraboutin lyhyen vastauksen: "Pitää odottaa kirjettä."Minä kysyin ainakin 20 kysymystä suomeksi, marabout vastasi mandinkaksi ja majaton isäntä tulkkasi englanniksi. En minä sitä ihmettele, että marabout tiesi, mutta että hän aina osasi vastata kysymyksiini. Tuli pienillä kolikoilla tulevaisuusselonteko, joka vielä piti paikkansakin. Suomen valtion maksoi huonommasta tuotteesta Kataisen aikaan 700 000 euroa.

En ihan heti päässyt Guinea Bissauhun. Odottelin aikani ja palasin Suomeen. Kului muutama viikko ja sain PAIGC:ltä kirjeen, jolla minua pyydettiin ilmoittautumaan heidän Dakarin toimistossaan, josta matka jatkuisi Guinea Bissauhun. Näin tein. Kirjoitin sotareissustani jutun Suomen Kuvalehteenkin.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Työsuhdepotkulautoja Kevallekin

Kaikki tietää, että tietäminen ja ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa. Kun rouva on sanonut, niin tiedän mitä kaupasta pitää hakea. Ymmärtäminen on sitä, että lähtee heti matkaan.

Arabianrannasta Helsingin keskustaan kulkee monta hyvää reittiä potkulautailla. Hämeentietä pitkin pääsee mukavasti Hakaniemen kautta. Tämä on myös historiallinen matka punapääoman Vallan linnakkeiden raunioille: Kurvissa oli Kansa-yhtiöiden pääkonttori. Seuraavana vasemmalla alamäessä vilahtaa Elannon vanha kivitalo ja kohta vähän kauempana Haka-konsernin muistomerkki: Merihaka. Hakaniemen torin laidalla oli ennen Suomen Työväen Säästöpankin pääkonttori.

Kuusi vuotta sitten Potkulautamies ja muutama muu vanha journalisti oli koolla muistelemassa. Jaakko Okker kysyi: Tiedättekös pojat mitä on jäljellä punapääomasta? Kukaan ei tiennyt. Pitäjänmäen osuuskuntaruokala, tiesi Jaakko.

Kaikki tietävät, että punapääoma kaatui Kansa-yhtiöiden kansainvälisiin sijoituksiin. Potkulautamies taitaa myös ymmärtää, miksi. Perustin 1970-luvun puolivälissä yrityksen, joka myi tietoa. Kansa-yhtiöiden toimitusjohtaja Pesonen ohjasi minut tapaamaan henkilöä, joka "vastaa yhtiömme kansainvälisistä sijoituksista". Yritin kaupata palveluitamme tälle henkilölle. Ei tullut kauppoja: "Me täällä Kansa-yhtiöissä emme tarvitse tietoa, sillä me tiedämme kaiken2.

Potkulautamies ylittää Pitkänsillan. Hups, vasemmalla jalkakäytäväkin levenee, Kevan pääkonttorin kohdalla. Konkurssiin menneen Pukevan tontin jälkeen Kaisaniemenkatu laskeutuukin Rautatientorille. Jalkakäytävä on parkkeerattu täyteen autoja. Pakettiautojen väliin mahtuu muutama henkilöautokin, poikkeuksetta isoja ja kalliita.

Tänään potkulautailin Hermanniin. Vastaan tuli äiti kahden lapsen kanssa, toinen potkulaudalla. Äiti pojalleen: Kato, aikuisetkin potkulautailee. Potkulautamies ehdottaa Kevallekin työsuhdepotkulautoja. Parkkimaksut säästyy. Kunto nousee. Mieli virkistyy. Sitä paitsi, voi tervehtiä ihan tavallisia ihmisiä.

tiistai 19. marraskuuta 2013

"Linjuriautossa on myös tunnelmaa"

Helsingissä saattaa joskus sataa ja tuulla niin kovaa, että potkulaudalla liikkuminen ei ole enää kivaa. Arabianrannasta on keskustaan loistavat yhteydet julkisellakin liikenteellä. Kun rouva keksii jotain kaupasta haettavaa ja sataa, niin minä kuljen mielelläni linja-autolla keskustaan.

Linja-autossa mielipaikkani on ensimmäisessä penkkirivissä oikealla. Siinä voi tarkkailla, kun ihmiset tulevat autoon. Siitä näkee suoraan linja-auton valtavasta tuulilasista ulos. Siinä voi vaihtaa pari sanaa myös kuljettajan kanssa. Siihen kun saisi oman pienen muovisen ratin, niin sitä voisi pyöritellä ja päristellä, voisi leikkiä linja-auton kuljettajaa.

Vuosi sitten syksyllä, Lapin kokemusten viisastuttamana, aloin Arabianrannassa tervehtiä muita asukkaita. Kokemus on ollut pelkästään positiivinen. Sen sijaan tavaratalon hississä ja linja-autossakin tunnelma saattaa olla sellainen, että kerrankin kysyin kuljettajalta: Miltä hautuumaalta sinä nämä zombit olet kyytiisi hakenut ?

Olin aamulla käynyt suihkussa, kammannut tukkani enkä takuulla haissut viinalle enkä ole rehjuinen. Lähdin kauppamatkalle. Mielipaikalleni linjurissa oli istahtanut mies, joka vaaatetuksesta päätellen oli siistissä sisätyössä. Lisäksi ukko oli asettanut asiakirjasalkkunsa viereiselle paikalle. Minä sanoin, että saanko istua tähän. Vastaus: Onhan täällä vapaitakin paikkoja. Minä siihen kysymäään, onko salkullasi maksettu bussilippu ? Pääsin paikalleni salkun tilalle ja siinä me iloisesti huristimme linjuriautolla Helsingin keskustaan.

Ihan toisenlainen tapaus oli paluu keskustasta kotiin. Siinä ikkunanvieressä eturivissä istui mies. Minä istuin viereen ja tervehdin: Hyvää päivää. Tähän tuli vastaus: "Olen vuosia matkustanut linja-autolla väsyneenä töistä kotiin ja ensimmäisen kerran kukaan sanoo minulle hyvää päivää." Rupattelimme niitä näitä ja meillä oli mukava bussimatka.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Potkulautamies kuuntelee

Rouva löysi lehdestä uuden ruokaohjeen, salaatin, jonka maustamiseen tarvitaan wasabi-tahnaa. Minun kauppamatkani oli aika lyhyt, Arabian kauppakeskukseen. En ole ikinä ennen ostanut wasabi-tahnaa enkä ilman apua olisi sitä hyllyiltä löytänytkään.

Kauppakeskuksen marketeissa henkilökunta on avuliasta. Kun heidän kanssaan iloisesti keskustelee ja kysyy, niin he vastaavat iloisesti ja auttavat mielellään. Teinipoikana haastattelin Suomen Trikoon vuorineuvosta Aamulehteen. Haastattelun aluksi hän totesi: Kysyä saa mitä vaan, kun kohteliaasti kysyy.

Menin marketissa kassajonoon. Edelläni ollut asiakas oli pahalla päällä ja valitti kassalle. En välittänyt kuunnella mistä. Kun minun vuoroni tuli, kysyin kassalta: onko tommosia ihmisiä paljonkin ? "Kyllä niitäkin vaan on. Yksikin herrasmies piti kauhean rähinän siitä, että sinä aikana, kun hän oli ostoksilla, auton tuulilaasiin kauppakeskuksen parkkihallissa oli ilmestynyt sakkolappu."

Eihän marketin kassalla ole mitään tekemistä asiakaspaikotuksen kanssa. Parkkihallissa on selkeät ohjeet siitä, että sallittu pysäköintiaika on 2 tuntia ja kehotetaan käyttämään parkkikiekkoa.

Aikaisemmin kesällä tulin potkulaudalla Hämeentietä pitkin samasta ostoskeskuksesta kotiin. Arabiakeskuksen kohdalla jalkakäytävän tukki leveässä rintamassa, kesähelteellä solmiot kaulassa kävelleet herrat. Minä ajattelin kokeilla ja rimpautin potkulauden kelloa.Voi mikä rähinä: "Kenen luvalla sinä tässä tuolla vehkeellä ajat !!!" Koska eivät tietäneet, olisivat voineet kysyä kohteliaastikin. Vastasin kuitenkin: poliisin luvalla.

Kaikille muillekin tiedoksi: potkulauta on jalankulkijan apuväline ja sillä liikutaan jalkakäytävällä.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Potkulautamies tarkkailee

Potkulautamiehellä on kauppamatkoilleen monta reittiä. Riippuu ihan siitä, mitä rouva kertoo jääkapista puuttuvan, mihin suuntaan mennään.

Yksi reitti kulkee puistoissa, ylittää Vanhankaupunginlahden ja jatkuu lähes metsän keskellä Viikkiin. Meiltä kauppaan potkulaudalla kuluu reilut puoli tuntia. Siinä ajassa vastaan ehtii tulla monta kulkijaa: kävelijöitä, juoksijoita, polkupyäräilijöitä. Vanhemmat työntävät lastenvaunuja. Pikkulapset potkulautailevat.

Potkulautamies on tarkkaillut hölkkääjiä. Lähes jokaisella on katse suunnattu alaviistoon eteenpäin ja nappi korvassa. Napista lähtee naru taskuun. Ei aavistustakaan mitä taskussa on, mutta luulen, että siellä on semmonen laite joka hokee: hop, hop, hop, hop.

Muistuu mieleeni kaunis keväinen päivä. Vanhankaupunginlahteen kohisi koski. Nautinto silmille, korville, nenälle. Lahden rannalla oli kalastajia niin kuin yleensä aina. Linnut lauloivat. Potkulautamies ihmetteli ja ihmettelee vieläkin nuorta miestä. Hän istui kivellä, onki ja hänellä oli korvalappustereot korvilla. Olisi tarvinnut vielä pyykkipojan nenäänsä - oli sen verran hieno keli.

Nämä Ranskan ympäriajoon harjoittelevat ovat muuten nopeita, joskus ihan ihmettelee. Ne on kuitenkin semmosia, että niitä pitää varoa. Tähän sorapäällysteiseen kevyenliikenteen reittiin ei tietenkään ole merkitty eri kaistoja jalankulkijoille ja polkupyöräilijöille. Eikä niille olisi käyttöäkään: eihän päällysteeseenkään maalatuilla viivoilla ole mitään merkitystä. Ongelmana on se, että jos Potkulautamies siirtyy puolisen metriä suoralta linjaltaan suuntaan tai toiseen, törmäys on lähellä ja maisemaan häipyvän kirosanat kuuluvia. Tätä sanotaan hienosti kommunikoinniksi.

Jos kus tuntuu siltä kuin ihmiset puhuisivat vain koirilleen tai kännykkään. Ja nyt voi vielä jutella televisionsakin kanssa. Tämä 8000-sarjan älytelevisio se vasta älykäs onkin. Ei tarvitse muijan komentaa ukkoansa, että ole hiljaa. Voi hihkaista televisiolle: ääni ylös tai ääni alas ja heti se tottelee.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Tottakai lakaisen lakaisukoneella

Tänään vaimo käski hakea Hakaniemen hallista tuoreita kananmunia ja Ismon kaupasta italialaista oliiviöljyä.Munia kotiin kiikuttaessani huomasin Hermannissa lakaisukoneen. Kone oli pysähtynyt ja koneen kuljettaja haki ajotieltä roskan, toi sen kädessään ja laittoi mihin roskat kuuluu, roskiin.

Koska kuljen potkulaudalla, minun on helppo pysähtyä juttelemaan ja minulle on helppo jutella. Vanhana miehenä heitin sitten klassisen jutun: pikkupojalta kysyttiin telkkarissa, mitä poika aikoo tehdä isona. Poika vastasi, että aikoo lakaisukoneen kuljettajaksi. Mitäs sinä sillä lakaisukoneella ? No, lakasen tietysti.

Uusi kaverini kertoi, että telkkarissa kysymykseen vastanneen pojan isä oikeasti oli lakaisukoneenkuljettaja ja pojastakin tuli lakaisukoneenkuljettaja. Sainpahan tästä ajattelemisen aihetta. Meitä ihmisiä on ainakin kolmenlaisia: on niitä, jotka sanovat mitä tekevät, niitä jotka sanovat mitä muiden pitäisi tehdä ja sitten vielä niitä, jotka selittävät, mitä muut ovat tehneet. Pikkupojan periaatteesta isommatkin voivat ottaa oppia:
Sano mitä teet ja tee mitä sanot.


Lakaisukoneenkuljettaja kertoi, että roskia siivotessaan kone voi vähän haitata jonkun auton liikkumista, ehkä hidastaa kulkua tai pitää vaihtaa kaistaa. Hän kertoi, että häntä on usein tervehditty keskisormalla. Voi vitsi. Pitäkää autoilijat tupakantumpit autonne tuhkakupissa älkääkä heitelkö niitä kadulle. Muistetaan tervehtiä, mutta keksikää keskisormellenne parempaa käyttöä.  


tiistai 12. marraskuuta 2013

Potkulautamies

Tämä on ensimmäinen koskaan kirjoittamani blogi. Kiitos että luet. En ole Mustanaamio enkä Teräsmies, olen Potkulautamies. Miksi kirjoitan ? Kirjoitan koska vaimo käski.

Olen tänä kesänä, huhtikuusta tähän päivään potkulautaillut Helsingissä yli 2 000 kilometriä. Näin suuri määrä kilometrejä tulee helposti: meiltä on keskustan ruokakauppoihin yhteen suuntaan noin seitsemän kilometriä, edestakaisin reitistä riippuen 14-16 km. Minä olen meidän perheessä se, joka käy kaupassa. Anoppikin totesi jo vuosia sitten: Potkulautamies saa viedä roskat ulos.

Näistä kilometreistä: otappa laskin kun päässäs et kuitenkaan pysty ja paina 7 (kuukaudet) kertaa 4 (noin viikot kuukaudessa) kertaa 5 (keskimäärin viikossa käyty kaupoissa) kertaa 14 (keskimäärin kauppamatkan pituus) = aika monta kilometriä.

Potkulautailussa ei kuitenkaan ole tärkeintä se, että kauppa-asiat tulee hoidettua. Tärkeintä on se, että kun hoitaa kauppa-asioita tulee myös potkulautailtua. Potkulautailu on hyötyliikuntaa ja hauskaa siinä on se, että näkee. On kiva tarkkailla muita liikkujia. Siinä näkee monenlaisia asioita, joita autonratin takaa eikä kilpapyöräilijän kypärän alta ehdi näkemään.

Näkee muuten sellaista minkä tietää mutta ei haluaisi nähdä. Näkee, että kovassa liikkeessä ja menossa olevat ihmiset eivät taida kovin tykätä toisistaan: polkupyöräilijät eivät tykkää jalankulkijoista, jalankulkijat polkupyöräilijöistä, autoilijat muista autoilijoista saatikaan jalankulkijoista eikä ainakaan polkupyöräilijöistä.

Mutta: Potkulautamiehellä on aikaa katsella. Perustelut. Jos liikut joukon mukana samaan tahtiin, näet edellä menevän selän ja kuulet takanasi kävelevän askeleet. Jos olet pyrkimässä muiden edelle, poljet kypärä päässä, joudut tarkkailemaan, ettet kaatuisi tiessä oleviin kiviin ja koloihin. Miten jono rinnallasi kulkee, sitä sinä et vauhdissa huomaakkaan. Potkulauta on erilainen. Sillä liikut riittävän hitaasti, et jonossa ja sinulla on aikaa tarkkailla. Ihan sama meneekö jono ohi. Varo kuitenkin näitä kypäräpäisiä, ne on törmäyskurssilla.

Näin ensimmäisen blogin lopuksi voi toivoa: vetäkää tämä vessasta alas, niin leviää laajemmalle.