tiistai 31. joulukuuta 2013

Potkulautamies loi nahkansa

Rouva, lapset, lasten poikaystävät ja Potkulautamies viettivät joulun yhdessä ulkomailla. Kaikilla tarinoillahan on alku ja loppuhuipennus. Meidän matkamme alku oli se, että toinen matkalaukuistamme ei tullutkaan perille samalla koneella meidän kanssamme. Loppuhuipennusta taas tuli ihan tarpeeksi siitä, että pitkähäntävene, joka kuljetti meitä matkallamme lentokentälle, hajosi keskelle Adamanmerta.

Onneksi veneyrittäjällä oli kännykkä, jolla sai kutsuttua avun paikalle. Jos olisimme olleet matkalla sata vuotta sitten aikana, jolloin vielä ei ollut kännyköitä, olisimme myöhästyneet lentokoneesta.

Kännyköistä juolahti mieleeni tapaus vuodelta 1965. Olin silloin New Yorkissa ja ihmettelin ihmistä, joka oli pukeutunut sukkahousuihin, seisoi kadunkulmassa ja huuteli risteyksen yli eikennelekkään. Tykkäsin, että hulluhan tuo on. Olin väärässä, hän oli aikaansa edellä. Nythän näitä itsekseen puhujia tulee Helsingissäkin vastaan tuon tuosta.

Palaan tähän joululomaamme. Lomahan tekee ihmiselle hyvää. Kun on oikein väsynyt eikä jaksa eikä oikein saa itsestään mitään irti, kannattaa lähteä lomalle. Minäkin poltin selkäni heti ensimmäisinä päivinä. Olin kyllä rasvannut selkäni aurinkovoiteella hyvin, mutta pitkää hiekkarantaa kävelessä hiki huuhtoi rasvan pois. Kohta sitten rupes irtoamaan - nahkaa.

Lomalla tutustuu myös paikallisiin tapoihin, jos välittää tutustua. Suurin osa ihmisistä ei välitä. Asuimme Koyaolla huvilassa, johon mahduimme saman katon alle koko porukka. Talon isäntä Kiti ja rouvansa Sri pitivät meistä hyvää huolta. Yhtenä iltana kiipesin hämärässä rappuja ylös toiseen kerrokseen ja siellä, keskellä käytävää, oli hirvittävä ötökkä. Minusta se näytti ainakin skorpionilta. Tartuin lähimpään käsillä olevaan astaloon, vaahtosammuttajaan ja asetin sen ötökän päälle.

Aamulla kerroin Kitille kauhunhetkistäni. Menimme tapahtumapaikalle. Siirryin kauemmaksi, kun Kiti nosti varovasti vaahtosammuttajan. Siinä se ötökkä vielä räpytteli. Kiti nappasi sen peukalon ja etusormen väliin ja hymyili: - Erittäin maukas, hyvää friteerattuna. Kiti kuljetti pullean ötökän keittiöön ja söi sen ilmeisesti itse.

Joululomamme oli onnistunut paitsi että rouva vähän sairasteli ja jouduimme käymään saaren sairaalassa. Sairaalaa, koko saaren väestöä ja turistit, yhteensä n. 5 000 ihmistä, hoiti yksi lääkäri. Lääkäri kertoi, että hän ottaa päivittäin vastaan 60 potilasta. Rouvankin tilan hän diagnosoi nopeasti, määräsi lääkkeet ja toivotti hyvää lomaa. Vastaanotolle pääsi parissa tunnissa, siellä meni jonotuksessa vajaa tunti ja hoito ja lääkkeet maksoivat yhteensä n.15 euroa. Rouva on luvannut kertoa tästä tapahtumassa lisää omassa blogissaan.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Pieni joulukertomus

Tästä joulusta tulee hyvä juhannus. Lähden rouvan kanssa nyt joulunviettoon kaukomaille - tällä kertaa kesäkuussa ei harjaan enää tartu havunneulasia. Me vietämme joulun yhdessä lastemme ja heidän kumppaneittensa kanssa. Emme ole jouluna yksin - me vietämme joulun perheemme kanssa.

Mutta ennen lähtöä puran tässä vähän kiukkuani, jotta ei sitten jouluna tartte kiukutella. Vedän ilmaa hitaasti keuhkot täyteen ja kirjoitan vain sen hetken, jonka pystyn pitämään ilman keuhkoissani. Kas näin:

- Lehdissä ihmisille kerrotaan milloin minkäkin ravinnon tai nautintoaineen olevan terveydelle vaaraksi ja taas kohta, että se onkin terveellistä. Koskahan julkaistaan tutkimustulos, jonka mukaan lehtien lukeminen on vaaraksi terveydelle.

Nyt minä hengitin ulos. Hengitin, vaikka jokin aikaa sitten lehdessä julkaistun tutkimukseen perustuvan tiedon mukaan suurin kuolinsyy on ilma, jota hengität. Ei tiennyt lemmenkipeä lauluntekijä vuosia sitten mistä oikein kirjoitti, kun riimitteli: Olet ilma, jota hengitän....

Vuonna 1973 olin Länsi-Afrikassa. Sahelissa oli kuivuus ja nälkä. Raportoin silloin, oikein tai väärin, että Saharan eteläpuolisten alueiden hätään ei ole syynä kuivuus vaan köyhyys. Aikaa on kulunut 40 vuotta ja Sahelissa ihmiset ovat edelleenkin köyhiä ja kuivuudet toistuvat, 2005, 2008, 2010, 2012 - mikään ei ole muuttunut. Kävin matkallani myös Malissa, Bamakossa.

Lähes kaksi vuotta sitten keväällä olin rouvan kanssa Pariisissa. Vietimme sielläkin muutaman päivän yhdessä lastemme kanssa. Meillä oli tapana istua aperitiiveillä ja myös illallisen jälkeen katukahvilassa Avenue des Gobelinsin ja Boulevard Saint-Marcellin kulmassa. Meillä oli kivaa yhdessä.

Päivittäin meille tarjoili Daouda, keski-ikäinen afrikkalainen mies. Daouda oli kotoisin Malista, Bamakosta. Daodan isä kuoli, kun poika oli 14-vuotias ja Daodasta tuli perheensä elättäjä. Hän matkusti töiden perässä Pariisiin ja on vuosia lähettänyt suuren osan palkastaan sukulaisilleen Maliin. "Jos olisin pitänyt itse kaikki rahat, olisin varakas mies."

Yhtenä päivänä Daouda katsoi meidän perhettämme, oli ilmeisen iloinen puolestamme, mutta totesi haikeana: "Ei jumalalta voisi enempää pyytää kuin että saisi iloita yhdessä perheensä kanssa."

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Naurattava mielenosoitus

Tänään rouva pisti Potkulautamiehen matkalle ostamaan kirjoja joululahjoiksi. Jos olisin mennyt potkulaudalla, olisin Sunday Timesin Stylen mukaan hipsteri. Menin kuitenkin linja-autolla. Istuin taas yhden ihmisen viereen, vaikka muuallakin olisi ollut vapaita paikkoja. Tämä siitä säikähti niin, että kaivoi heti korvalleen kännykän ja noin minuutin välein tarkisti, että rannekello oli tallessa. Tunsin itseni anarkistiksi.

Siinä oli kuitenkin mukava istuskella ja miettiä omia asioitaan. Muistelin itsenäisyyspäivää. Kävimme rouvan kanssa RSO:n itsenäisyyspäivän konsertissa musiikkitalolla. Ennen konserttia pienessä piirissä oli keskusteltu niitä näitä. Pari ihmistä huomasi matkustaneensa samassa metrojunassa: on kuulemma epätavallista, että kuljettaja oli tiedottanut siitä, että metrojuna pysähtyi ylimääräiset pari minuuttia. Saatoin vain kuvitella, miten asiasta olisi voinut tiedottaa:

- Tässä kuljettajanne. Minulla on ilo ilmoittaa teille, hyvät matkustajat, että joudumme viivähtämään tässä    ei-missään muutaman minuutin. Saatte näin rentoutua ja viihtyä omien hyvien ajatustenne kanssa hieman pidempään, nauttikaa. Jos olette aloittaneet vilkkaan keskustelun kanssmatkustajienne kanssa, jatkakaa.

Asiat voi nähdä monella eri tavalla. Samaan päämääräänkin voi päästä eri reittejä. Tokiossa maanalaisen portti on auki, mutta jos sinulla ei ole työntää koneeseen maksettua lippua, portti sulkeutuu. Lontoon maanalaisessa portti on kiinni. Työnnät lipun laitteeseen ja portti aukeaa. Lontoossa maanalaisen portti joutuu tekemään huomattavasti enemmän töitä kuin Tokiossa.

Konsertissa RSO esitti ylimääräisenä kappaleena Finlandian. Monet pyyhkivät vettä silmäkulmistaan. Toisin oli Tampereella, missä taidettiin pyyhkiä verta nenistä. Maalta Helsinkiin muuttaneet nuoret kävivät serkuilleen näyttämässä, mitä suuressa maailmassa olivat oppineet. Väkivalta on kuitenkin vanhanaikaista.

Mielenosoitukset kaipaavat tuotekehittelyä. Mielestäni hyvinkin markkinointikelpoinen konsepti olisi tuotteistaa naurumielenosoitus. Ajatelkaa, että tuhat ihmistä kokoontuisi nauramaan asioille tai ihmisille, joista ei tykkää. Olisi tehokasta. Eikä olisi väkivaltaista. Ei kukaan kovin kauan kestäisi olla naurettava.

Eikä matkittaisi muita. Saattaisivat jopa tulla suurestakin maailmasta tänne oppia hakemaan.


sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Amerikkalaiset kuussa, Potkulautamies maassa

Rouva ei ollut vielä syntynytkään, kun Potkulautamies jo tutki ja teki retkiä lähiympäristöön. Vuosi taisi olla 1948, tai ainakin niillä main, koska en ollut vielä muutamaan vuoteen menossakaan kouluun  mutta osasin kuitenkin jo kävellä ja vähän puhuakin.

Olin taas lähtenyt matkoihini. Olin kulkenut Tampereella Nekalasta parin kilometrin päähän Viinikan puolelle, mistä äitini minut sitten löysi ja varmasti huokaisi helpotuksesta. Oli talvi ja minä lämmittelin vieraassa talossa uunin edessä jalat levällään ja kakat housussa. Söin näkkileipää suupielet rasvassa. Huomasin äitini ja tokaisin leveästi hymyillen: "Ka! Äitikin täällä!"

Keräilin jo silloin kokemuksia, en tavaroita.

Vuonna 1969 matkustin Norsunluurannikolta Ghanaan. Ennen matkaani olin lähettänyt Antero Laineelle VIP-lehteen kirjeen, jossa ilmoitin, että Accrassa ositteeni on Poste Restante ja että rahat ovat lähes loppu. Afrikassa oli ainakin siihen aikaan niihin oloihin hyvä joukkoliikenneratkaisu: kun pickupin lavalle rakennetut penkit oli täynnä, niin matka alkoi.

Tämä oli sillei mukava tapa matkustaa, että siinä tutustui aika hyvin kanssamatkustajiin. Yksi oli mies, jolla oli sama määränpää kuin minullakin. Tie Abidjanista Accraan kulki sisämaan kautta - Ranskan entisen siirtomaan pääkaupungista ei ollut lyhyempää, rannikolla kulkevaa tietä Eglannin entisen siirtomaan pääkaupunkiin. Iltakin pimeni ja viileni. Joku oli taas ennen Afrikan-matkaani antanut minulle Suomessa neuvojaan ja mukanani oli kaksi villapaitaa. Lahjoitin niistä toisen miehelle, jolla oli sama matka.

Tulimme maiden väliselle rajalle niin myöhään, että raja oli suljettu. Tällä miehellä, jolla nyt oli villapaita, oli kavereita läheisessä kylässä. Menimme kylään kylään. Keskellä pihaa paloi nuotio ja sen ympärillä istui kyläläisiä.Oli heinäkuun viimeinen lauantai. Viisi päivää aikaisemmin amerikkalaiset olivat kävelleet kuussa. Majojen ulkopuolelta pimeästä metsästä kuului rummutusta: tum, tum, tutu tu tum tum...Nuotion lähellä matkaradiosta soi ranskalainen pop.

Mistä tuo rummutus tulee, kysyin vanhalta mieheltä. "Uhraavat siellä kanaa metsän hengille." Vähän ajan kuluttua mies kysyi: - Kertovat, että amerikkalaiset ovat kuussa. Valehteleeko ne meille taas? Hetken hiljaisuus. "Miten ne pääsee sieltä alas?"

Tulin sitten aikanani Accraan ja ka!, poste restantessa oli kirje. Kirjeessä Antero ilmoitti lähtevänsä lomalle ja toivotti minulle kaikkea hyvää. Ka! Kirjeessä ei ollutkaan rahaa. Seuraavien viikkojen aikana minulle kypsyi huikea idea: Järjestetään laihduttajille kalliita extreme-matkoja Afrikkaan. Ostetaan heille menolippu ja eväiksi 1-2 euroa/päivä käyttörahaa. Kyllä laihtuvat ja tutustuvat myös paikallisiin oloihin ja elämään. Ka! Tulevat sitten kotiin monta kokemusta rikkaampina.




torstai 5. joulukuuta 2013

Potkulautakyyti kylmenee

Hesarin kulttuurisivuilla otsikko julisti: "Tavoittelen henkilöideni sisäistä maailmaa". Lehti siteerasi Finlandia-palkittua Riikka Peloa. Kirjailija oli ottanut itselleen haastavan tehtävän ja onnistunut kirjoittamaan hyvän kirjan, joka voitti. Yhdysvalloissa on kuitenkin selvitetty, että maailmassa on vain yksi tunteella kokeva ihminen, sinä itse - muut on zombeja. Mahdotonta on mennä toisen pään sisään tuntemaan ja tunnustelemaan.

Tätä jäin aamusella mietiskelemään. Muistelin kouluaikoina lukeneeni Henri Troyatin kirjoittaman Dostojevskin elämänkerran. Siinä Troyat kirjoittaa, että Dostojevski luokitteli järjen kahteen, näennäiseen järkeen ja varsinaiseen järkeen. Varsinainen järki perustuu tunteeseen. Säästäkin on niin hyvä puhua - kaikki sen kokee. Tämmösiä syvällisiä ajattelin, mutta eihän rouva nähnyt pääni sisälle eikä sitä tiennyt vaan komensi hakemaan Unicefiltä joulukortteja.

Edellisen illan säätiedotukseen juuttuneena päätin matkustaa keskustaan linja-autolla. Sanoin taas hyvää päivää naiselle, jonka viereen istuin. Olikin mukava ihminen, asunut ulkomailla 30 vuotta ja viisi viime vuotta Helsingissä. Hän muisteli, että vain kaksi kertaa aikaisemmin näiden Helsinki-vuosien aikana on joku sanonut hänelle linja-autossa hyvää päivää. "Kiitos. Oli mukava matka. Hyvää joulua."

Käveleskelin Rautatientorilta Kamppiin. Ihmiset kävelee kännykkä korvalla. Ei sinun tarvitse olla hiukkaakaan kiinnostunut toisten asioista, mutta et välty kuulemasta. Yksikin akka selosti "hierarkkisen hallintomallin rakenneuudistuksen strategiaa". Siltä se ainakin kuullosti. Vielä tuli yksi sana: sisältö.

Ostin 60 joulukorttia. Kortit myynyt vanhempi naishenkilö laski päässään 12 kertaa 60 on 72. Hän oli selvästi ylpeä suorituksestaan. "Ei nuoret nykyään osaa päässään laskea. Ne tarvitsee koneen."

Tietokoneiden koko alkoi pienentyä 1970-luvun lopulla. Niiden tehot kasvoivat. Hinnat halpenivat. Minäkin hommasin yritykseeni tietokoneen, XL 40. Kysyin nörtiltä, joka tuli sitä ohjelmoiman, että voiko koneella tehdä sitä ja sitä, siis ohjelmoida se yrityksemme tarpeisiin. "Ei ole ennen tehty, mutta voi." Sitä sitten ohjelmoitiin. Siinä tohinassa minulta keskeytyi hyvin alkanut tupakkalakko, mutta homma onnistui, koneen ohjelmointi ja lopulta tupakanpolton lopettaminenkin..

Tuohon aikaan yrityksissä hommat saattoivat  mennä nurinkurin: työt sopeutettiin koneen vaatimuksiin eikä konetta työn vaatimuksiin. Hallintobyrokratiassa tämä on ihan nykypäivää. Systeemi, jonkinsortin kone se on sekin, pyörittää ihmistä eikä ihminen systeemiä.

Kun sää kylmenee niin Potkulautamies pistää tumput käsiinsä - eipä tarvitse jälkeenpäin hoidella paleltuneita sormia. Jos valtiovarainministereilläkin olisi aikanaan ollut homma hanskassa, niin eipä pääsisi nykyinen leuhkimaan rakenneuudistuksella. Jos ei olisi sotia, niin ei olisi sankareitakaan.





sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Myös hyvä mieli kierrätykseen

Rouva komensi minut kellariin kirjoittamaan. Arabianrannassa on tavaroiden kierrätyssysteemi, joka toimii niin, että sinulle tarpeetomaksi käynyt esine laitetaan nettiin tyrkylle ja joku tarvitsija sen käy halvalla hakemassa. Systeemi toimii hyvin ja siinä sivussa naapuritkin tutustuvat toisiinsa, vähitellen.

Minä vaan sitä ihmettelen, että miksi niin usein kaikki ihmisten välinen kanssakäyminen liittyy tavaraan.

Asuimme Englannissakin yli kymmenen vuotta. Hyvin pelkistäen tämä vanha luokkayhteiskunta jakaantuu vanhaan ja uuteen rahaan. Uusi raha ostaa kalliita autoja. Vanha raha ajelee nukkavieruna kymmeniä vuosia vanhalla Austinilla. Kun on jo statusta, niin sitä ei tarvitse ostaa lisää.

Minäkin hankin itselleni waxtakin. Se oli uusi ja kiiltävä. Kotipubissani Winchesterissä sain neuvon, että takkia tulisi vetää narussa autonperässä soratiellä, jotta se kelpaisi päälle puettavaksi. Minä annoin neuvojalle takaisin: Miksi sinä et huomannut riisua sitä päältäsi? Kavereille vinoillaan rakentavasti. Ja naapureita tervehditään.

En minä ehdota, että Arabianrannassa alkaisimme toisillemme edes ystävällisesti vinoilemaan. Ruvetaan sentään sanomaan päivää samassa talossa asuville, samassa pihapiirissä asuville, miksi ettei kaikille kauppamatkalla vastaantuleville. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä esimerkiksi roskalaatikoilta löytyy.

Vuosi sitten, kun olin lajittelemassa roskia, sanoin toiselle roskiansa lajittelevalle: Hyvää päivää. Jäimme juttelemaan. Tämä juttelu roskalaatikoilla johti siihen, että hänen rouvansa ja minun rouvani löysivät toisensa: kouluaikana, kohta 50 vuotta sitten, rouvat olivat olleet parhaat kaverit. Eivät olleet tavanneet sen koomin, mutta ovat päätyneet asumaan naapuritaloihin Arabianrantaan. Aika ei kuluta eikä haalista hyvää ystävyyttä.

Hyvääkin mieltä voi laittaa kierrätykseen. Eikä se halvalla mene - siinä rikastuu.








perjantai 29. marraskuuta 2013

Kiire on tarttuva tauti

Rouva ja minä olemme nyt Lapissa. Kittilän ihmiset ry:n pikkujouluissa tiistaina söimme jouluruokia ja lauloimme joululauluja yhdessä 250 muun "vanhuksen kanssa". Jotenkin täällä mieli rauhoittuu ja virkistyy: rouvakaan ei keksi jokaiselle päivälle kauppamatkoja. On syöty samaa poronkäristystä jo kolme päivää. Hyvää.

Kävin tapaamassa Maunoa. Mauno on tosi hyvä puuseppä, eläkkeellä. Mauno loikoili sohvalla päikkäreillään ja pohti, mitä olisi halunnut tehdä elämässään,jos ei olisi ollut puuseppä. "Kirurgin homma olisi hyvä." Mauno tekee nyt pajatsoja. Mielessä on käynyt myös valelääkärin toimisto ja hyvä idea olisi "Lapin äijän puhutteluterapia". Eihän ihmisiä nykyään kiinnosta kun "huuhaa".

Muutama vuosi sitten Mauno kertoi matkastaan Helsinkiin: "Mie ku kävin Helsingissä. Aluksi oli tarkoitus kävellä rauhallisesti ja kattella paikkoja. No ko siinä oli muutama tunti kävelty, jostakin syystä alko hermostuttamhan."

"No se on selvä ko ihmisiä lappo tuhatta ja sattaa eestakasin. Se kauhea vouhotus alko tarttumhan minhunki ja kohta huomasin, että tykytin samalla lailla ko neulomakone niitten joukossa. Siltä erin sain siitä vauhista tarpeeksi ja lähin kotiin."

Siitä taitaa olla neljä vuotta, kun vein Kittilän ihmiset ry:n virkistyslomalle Levillä osallistuneita "vanhuksia" kotiin Helppiin ja Molkojärvelle. Molkojärvelle on Leviltä n. 100 kilometriä. Vieressäni pelkääjän paikalla istui Hangasvaaran Maija. Maija oli 93-vuotias hento nainen. Hän pyysi, että "saisinko kertoa sinulle elämästäni". Sodan jälkeen leskeksi jäänyt Maija oli kasvattanut perheensä yksin.

Maijan talolle johti melko kuoppainen tie, joka huolestutti Maijaa. Missähän kunnossa tie on? Minä lohdutin Maijaa, että juuri satanut lumi on varmaan tasoittanut kuoppia. Näin oli. Maija huokaisi helpotuksesta: Ajattele, ei tänne ennen ollut tietä ollenkaan. "Kävin äsken Sieppijärvellä ja siellä kuule, siellä vasta oli huonoja teitä."

Maija oli kertonut elämäntarinansa. Kotipihalla hän vielä huokaisi: Kyllä minä olen elänyt hyvän elämän.

Levillä alkaa joulun ja uudenvuoden sesonki. Matkailijat täyttävät hotellit. Safariyrittäjille ei juuri jää vapaata aikaa. Kurulan Marsa oli tänä aamuna saanut englantilaiset kelkkasafarille.Vähän oli jäänyt aikaa jutteluunkin: "Mie joka aamu panen sormen vesilashin ja nostan sen pois ja kertaakhan ei ole jäänyt kuoppaa."



keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Uusi hittipeli: leikitään johtajaa

Tulimme tänne Lappiin. Eihän täällä hangessa pääse potkulaudalla edes kauppaan. Hiihtokelit on erinomaiset ja se on huomattu. Kylällä tulee vastaan tiukkoihin trikoisiin pukeutuneita nuoria aikuisia kuin balettitanssijoita - näillä vaan on pipo päässä ja sukset olalla. Haaveilevat hiihtäjän ammatista. Potkulautailu taas on lapsellisten touhua. Ja näin joulun alla lapset haaveilevat joululahjoistaan. Minä toivon rouvalta lahjaksi uutta lautapeliä. Leikitään johtajaa-peli olisi kiva.

Pieninä me lapset leikimme seuraa johtajaa-leikkiä En ihan muista kuinka se meni, mutta historiankirjoista olen lukenut että sitä ovat aikuisetkin leikkineet - huonoin seurauksin. Nykyään Leikitään johtajaa-leikki on hyvin suosittu leikki. Helposti siitä saisi kehitettyä lautapelinkin.

Matkustelin Länsi-Afrikassa vuonna 1969. Kävin myös Liberiassa, josta yleisesti ajateltiin, että se oli Afrikan ehkä korruptoitunein maa. Liberian presidenttiä leikki William.W.S. Tubman. Haastattelin häntä presidentin suuressa virkahuoneessa. Presidentti istui pöytänsä takana ja minä asetin tiedotusministeri Townsendiltä lainaamani nauhurin pöydälle. Istuin matalammalle tuolille pöydän toiselle puolelle.

Presidentti pöllytteli paksua sikaaria. Minä katsoin häntä yläviistoon. Käynnistin nauhurin ja kysyin naivisti: Herra presidentti, mitä mieltä olette, miten korruptio vaikuttaa Afrikan kehitykseen? Presidentti nousi seisomaan, tumppasi sikaarinsa ja löi nyrkillä pöytään. "Mitä? Väitättekö, että täällä on korruptiota? Voitteko todistaa väitteenne!!" Emme olleet kaksistaan virkahuoneessa: selkäni takana seisoi sotilaita. Kyllä minua pelotti.

Olin osallistunut presidentin synttäreille. Hallitsijan lähipiiri, perhe, saapui tilaisuuteen pitkässä autoletkassa: Mercedes Benz 600, Cadillac, Lincoln Continental...Itse juhlat kustansi amerikkalainen rengasyhtiö Firestone.

Kotona Suomessa, maassa joka on puhdas kuin pulmunen ihan kansainvälisissä vertailuissa, olin eduskuntatoimittaja ja siinä ohessa autoin joskus valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajaa. Valiokunta oli menossa Lahteen vierailulle. Puheenjohtaja pyysi: Soita valtionyhtiöihin ja pyydä niiltä mustia autoja meille. "Eihän me nyt linja-autossa matkusteta."

Aika hyvä nopanheittäjä oli myös se pörssiyhtiön ex-toimitusjohtaja, joka golfkentällä muisteli haikeasti: Oli se hyvää aikaa. Minulla oli firman auto, frman asunto, firman vene. "Jos yöllä tuli nälkä, niin voi hakea henkilökunnan ruokalan pakastimesta sisäfilettä. Mikään ei maksanut mitään."

Eihän meillä Suomessa, mutta Afrikassa johtajan oli myös näytettävä johtajalta.
 



sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Junalla Helsingistä Kolariin

Eilen lähdimme matkalle, junalla Helsingistä Kolariin. Rouva kysyi, mitä sinä huokailet. "Nautin perinnöstäni. Äitikin huokaili." Ennen lähtöä sain myös viedä roskapussit ulos. Hämeentien suunnasta Muotoilijankatua alas tuli kovalla vauhdilla pieni poika potkupyörällä. Sinähän vauhdilla kuljet, tokaisin. Poika pysähtyi ja vetäytyi aikuisen, ilmeisesti mumminsa, selän taakse turvaan. Onpa ujo poika, totesin mummille. - Kyllä onkin parempi ettei kaikkien vieraiden kanssa juttele, mummi vastasi.

Matkustimme yöjunalla. Aamulla kuuden jälkeen menin ravintolavaunuun kahville. Viereissä pöydässä istui toinen mies kahvilla ja välillemme syntyi vilkas keskustelu. Opin paljon. Opin, että Tornion asema on metsän keskellä. "Ei uskoisi, että ollaan kaupungissa." Ruotsiin matkalla ollut porukka oli kysynyt, tullaanko kohta Tornioon. Eivät uskoneet, että oltiin jo Torniossa. Juna lähti ja konduktööriltä saivat tietää, että seuraava pysähdys on Yli-Torniossa.

Mies kertoili muutakin. Helsingissä oli messut ja lapset olivat saaneet tilaisuuden ratsastukseen, kolme euroa kierros. Oli laskenut, että tunnissa ehti 40 kierrosta ja että 8 tunnin työpäivälle tuli hyvä tienesti =  960 e. "Kun kruunu oli vahvoilla ja teki kahta työtä, niin silloinkin pääsi tienaamaan."

Konduktööri oli tehnyt 16 tunnin työpäivän. Ravintolavaunun hoitaja lopetti työnsä klo 02 aamulla ja aloitti uudestaan 2 tunnin lepotauon jälkeen klo 04. "Tämä on mukavaa työtä. Saa liikkuakin. Minä tykkään tästä."

Potkulautamieskin teki alkavana yrittäjänä 18 tuntisia työpäiviä seitsemänä päivänä viikossa. Siinä vaan oli hankalaa se, että kun tein työtäni sanelemalla, niin välimerkitkin jäivät puheeseen: - Meillä on asiakkaina raumaviivarepola, wilhpisteshauman, jne. Onneksi rouva tuli apuun.

Matkalukemisena minulla oli kirja, jossa Kabat-Zinn siteeraa Thoreauta, joka siteeraa zenmestaria: "Hohhoijaa, neljäkymmentä vuotta olen myynyt vettä joen varrella, eivätkä ponnisteluni ole tuottaneet minkäänlaista tulosta."

Kolarissa odottelimme autojen purkamista junasta. Meitä oli kymmenkunta kodassa. Virisi vilkas keskustelu. Hyväntuulinen turkulainen isoäiti kertoi matkastaan junalla ensin Kuopioon ja sieltä eteenpäin linja-autolla. Tyttärenpoika oli linja-autossa kysynyt: "Mummi, tunnetko sinä kaikki nämä ihmiset?"

perjantai 22. marraskuuta 2013

Potkulautamies sai tulevaisuusselonteon

No. Rouva, tota, sanoi tänään, että Potkulautamies saa viedä lehtiroskat kierrätykseen ja samalla kipaista Siwasta päivän roskalehdet. Sanat - kummallinen ilmiö.

Matkustin vuonna 1969 Donnerin Fipen kanssa Länsi-Afrikkaan. Fippe jatkoi Dakarista Maliin keräämään kansanmusiikkia. Minä matkailin Länsi-Afrikan rannikon aina Nigeriaan asti. Kaikkiaan tein Länsi-Afrikkaan neljä reissua ja aikaa niihin kului yhteensä kaksi vuotta.

1970-luvun alussa odottelin Gambiassa, että pääsisin vierailulle Guinea Bissauhun, Senegalista seuraava maa rannikolla etelään. Guinea Bissaussa oli sota: PAIGC (Partido Africano de Indepencia de Guine e Capo Verde) taisteli portugalilaisia siirtomaaisäntiä vastaan.

Gambian pääkaupungissa Bathurstissa (nyt Banjul), oli pieni majatalo, jossa asuin. Majatalon isäntä, joka oli ansainnut omaisuutensa Lontoossa kirjanpitäjänä, koputteli oveeni ja kertoi: Täällä on mustien muslimien opettaja ja hengellinen johtaja (marabout), joka haluaisi tulla kertomaan sinulle sinun tulevaisuudestasi."Hän on hyvin tärkeä marabout, joka käy säännöllisesti neuvomassa Senegalin presidentti Senghoriakin."

Ei voinut olla ihan turha marabout, sillä kulttuurivaikuttaja, runoilija ja Senegalin presidentti oli ensimmäinen afrikkalainen Ranskan akatemian jäsen. Minäkin olin jo ehtinyt haastatella Leopol Sedar Senghoria.

Huoneeseeni tuli marabout ja majatalon isäntä. Marabout istui sohvalle minua vastapäätä ja majatalon isäntä pöydän päähän. Tässä me olimme: marabout, joka puhui vain paikallista kieltä, mandinkaa, majatalon isäntä, joka puhui mandinkaa ja englantia ja minä, joka puhuin suomea ja englantia. Kysyin englanniksi, miten tämä homma toimii. Majatalon isäntä käänsi sen maraboutille, joka vastasi paikallisella kielellä: "Puhu pienelle kolikolle ja kysy siltä." En tiedä miksi, mutta kysyin: Millä kielellä? - Kysy millä kielellä haluat, marabout vastasi.

Ajattelin vähän jekkuilla maraboutin kanssa ja olla nokkela. Kaivoin pienen kolikon, puhuin sille suomeksi kysymyksen: pääsenkö minä sinne minne olen pääsyä odottamassa? Annoin kolikon maraboutille, joka piirsi tekstiä paperille ja vastasi mandinkaksi. Majatalon isäntä käänsi vastauksen englanniksi: "Näen maan, jossa on konflikti valkoisen ja mustan miehen välillä. Pääset sinne. Et ole osa konfliktia ja pääset terveenä takaisin."

Ajattelin, että taisi ukko arvata kysymykseni. Jatkoin suomeksi: Koska minä sinne pääsen? Majatalon isäntä käänsi maraboutin lyhyen vastauksen: "Pitää odottaa kirjettä."Minä kysyin ainakin 20 kysymystä suomeksi, marabout vastasi mandinkaksi ja majaton isäntä tulkkasi englanniksi. En minä sitä ihmettele, että marabout tiesi, mutta että hän aina osasi vastata kysymyksiini. Tuli pienillä kolikoilla tulevaisuusselonteko, joka vielä piti paikkansakin. Suomen valtion maksoi huonommasta tuotteesta Kataisen aikaan 700 000 euroa.

En ihan heti päässyt Guinea Bissauhun. Odottelin aikani ja palasin Suomeen. Kului muutama viikko ja sain PAIGC:ltä kirjeen, jolla minua pyydettiin ilmoittautumaan heidän Dakarin toimistossaan, josta matka jatkuisi Guinea Bissauhun. Näin tein. Kirjoitin sotareissustani jutun Suomen Kuvalehteenkin.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Työsuhdepotkulautoja Kevallekin

Kaikki tietää, että tietäminen ja ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa. Kun rouva on sanonut, niin tiedän mitä kaupasta pitää hakea. Ymmärtäminen on sitä, että lähtee heti matkaan.

Arabianrannasta Helsingin keskustaan kulkee monta hyvää reittiä potkulautailla. Hämeentietä pitkin pääsee mukavasti Hakaniemen kautta. Tämä on myös historiallinen matka punapääoman Vallan linnakkeiden raunioille: Kurvissa oli Kansa-yhtiöiden pääkonttori. Seuraavana vasemmalla alamäessä vilahtaa Elannon vanha kivitalo ja kohta vähän kauempana Haka-konsernin muistomerkki: Merihaka. Hakaniemen torin laidalla oli ennen Suomen Työväen Säästöpankin pääkonttori.

Kuusi vuotta sitten Potkulautamies ja muutama muu vanha journalisti oli koolla muistelemassa. Jaakko Okker kysyi: Tiedättekös pojat mitä on jäljellä punapääomasta? Kukaan ei tiennyt. Pitäjänmäen osuuskuntaruokala, tiesi Jaakko.

Kaikki tietävät, että punapääoma kaatui Kansa-yhtiöiden kansainvälisiin sijoituksiin. Potkulautamies taitaa myös ymmärtää, miksi. Perustin 1970-luvun puolivälissä yrityksen, joka myi tietoa. Kansa-yhtiöiden toimitusjohtaja Pesonen ohjasi minut tapaamaan henkilöä, joka "vastaa yhtiömme kansainvälisistä sijoituksista". Yritin kaupata palveluitamme tälle henkilölle. Ei tullut kauppoja: "Me täällä Kansa-yhtiöissä emme tarvitse tietoa, sillä me tiedämme kaiken2.

Potkulautamies ylittää Pitkänsillan. Hups, vasemmalla jalkakäytäväkin levenee, Kevan pääkonttorin kohdalla. Konkurssiin menneen Pukevan tontin jälkeen Kaisaniemenkatu laskeutuukin Rautatientorille. Jalkakäytävä on parkkeerattu täyteen autoja. Pakettiautojen väliin mahtuu muutama henkilöautokin, poikkeuksetta isoja ja kalliita.

Tänään potkulautailin Hermanniin. Vastaan tuli äiti kahden lapsen kanssa, toinen potkulaudalla. Äiti pojalleen: Kato, aikuisetkin potkulautailee. Potkulautamies ehdottaa Kevallekin työsuhdepotkulautoja. Parkkimaksut säästyy. Kunto nousee. Mieli virkistyy. Sitä paitsi, voi tervehtiä ihan tavallisia ihmisiä.

tiistai 19. marraskuuta 2013

"Linjuriautossa on myös tunnelmaa"

Helsingissä saattaa joskus sataa ja tuulla niin kovaa, että potkulaudalla liikkuminen ei ole enää kivaa. Arabianrannasta on keskustaan loistavat yhteydet julkisellakin liikenteellä. Kun rouva keksii jotain kaupasta haettavaa ja sataa, niin minä kuljen mielelläni linja-autolla keskustaan.

Linja-autossa mielipaikkani on ensimmäisessä penkkirivissä oikealla. Siinä voi tarkkailla, kun ihmiset tulevat autoon. Siitä näkee suoraan linja-auton valtavasta tuulilasista ulos. Siinä voi vaihtaa pari sanaa myös kuljettajan kanssa. Siihen kun saisi oman pienen muovisen ratin, niin sitä voisi pyöritellä ja päristellä, voisi leikkiä linja-auton kuljettajaa.

Vuosi sitten syksyllä, Lapin kokemusten viisastuttamana, aloin Arabianrannassa tervehtiä muita asukkaita. Kokemus on ollut pelkästään positiivinen. Sen sijaan tavaratalon hississä ja linja-autossakin tunnelma saattaa olla sellainen, että kerrankin kysyin kuljettajalta: Miltä hautuumaalta sinä nämä zombit olet kyytiisi hakenut ?

Olin aamulla käynyt suihkussa, kammannut tukkani enkä takuulla haissut viinalle enkä ole rehjuinen. Lähdin kauppamatkalle. Mielipaikalleni linjurissa oli istahtanut mies, joka vaaatetuksesta päätellen oli siistissä sisätyössä. Lisäksi ukko oli asettanut asiakirjasalkkunsa viereiselle paikalle. Minä sanoin, että saanko istua tähän. Vastaus: Onhan täällä vapaitakin paikkoja. Minä siihen kysymäään, onko salkullasi maksettu bussilippu ? Pääsin paikalleni salkun tilalle ja siinä me iloisesti huristimme linjuriautolla Helsingin keskustaan.

Ihan toisenlainen tapaus oli paluu keskustasta kotiin. Siinä ikkunanvieressä eturivissä istui mies. Minä istuin viereen ja tervehdin: Hyvää päivää. Tähän tuli vastaus: "Olen vuosia matkustanut linja-autolla väsyneenä töistä kotiin ja ensimmäisen kerran kukaan sanoo minulle hyvää päivää." Rupattelimme niitä näitä ja meillä oli mukava bussimatka.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Potkulautamies kuuntelee

Rouva löysi lehdestä uuden ruokaohjeen, salaatin, jonka maustamiseen tarvitaan wasabi-tahnaa. Minun kauppamatkani oli aika lyhyt, Arabian kauppakeskukseen. En ole ikinä ennen ostanut wasabi-tahnaa enkä ilman apua olisi sitä hyllyiltä löytänytkään.

Kauppakeskuksen marketeissa henkilökunta on avuliasta. Kun heidän kanssaan iloisesti keskustelee ja kysyy, niin he vastaavat iloisesti ja auttavat mielellään. Teinipoikana haastattelin Suomen Trikoon vuorineuvosta Aamulehteen. Haastattelun aluksi hän totesi: Kysyä saa mitä vaan, kun kohteliaasti kysyy.

Menin marketissa kassajonoon. Edelläni ollut asiakas oli pahalla päällä ja valitti kassalle. En välittänyt kuunnella mistä. Kun minun vuoroni tuli, kysyin kassalta: onko tommosia ihmisiä paljonkin ? "Kyllä niitäkin vaan on. Yksikin herrasmies piti kauhean rähinän siitä, että sinä aikana, kun hän oli ostoksilla, auton tuulilaasiin kauppakeskuksen parkkihallissa oli ilmestynyt sakkolappu."

Eihän marketin kassalla ole mitään tekemistä asiakaspaikotuksen kanssa. Parkkihallissa on selkeät ohjeet siitä, että sallittu pysäköintiaika on 2 tuntia ja kehotetaan käyttämään parkkikiekkoa.

Aikaisemmin kesällä tulin potkulaudalla Hämeentietä pitkin samasta ostoskeskuksesta kotiin. Arabiakeskuksen kohdalla jalkakäytävän tukki leveässä rintamassa, kesähelteellä solmiot kaulassa kävelleet herrat. Minä ajattelin kokeilla ja rimpautin potkulauden kelloa.Voi mikä rähinä: "Kenen luvalla sinä tässä tuolla vehkeellä ajat !!!" Koska eivät tietäneet, olisivat voineet kysyä kohteliaastikin. Vastasin kuitenkin: poliisin luvalla.

Kaikille muillekin tiedoksi: potkulauta on jalankulkijan apuväline ja sillä liikutaan jalkakäytävällä.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Potkulautamies tarkkailee

Potkulautamiehellä on kauppamatkoilleen monta reittiä. Riippuu ihan siitä, mitä rouva kertoo jääkapista puuttuvan, mihin suuntaan mennään.

Yksi reitti kulkee puistoissa, ylittää Vanhankaupunginlahden ja jatkuu lähes metsän keskellä Viikkiin. Meiltä kauppaan potkulaudalla kuluu reilut puoli tuntia. Siinä ajassa vastaan ehtii tulla monta kulkijaa: kävelijöitä, juoksijoita, polkupyäräilijöitä. Vanhemmat työntävät lastenvaunuja. Pikkulapset potkulautailevat.

Potkulautamies on tarkkaillut hölkkääjiä. Lähes jokaisella on katse suunnattu alaviistoon eteenpäin ja nappi korvassa. Napista lähtee naru taskuun. Ei aavistustakaan mitä taskussa on, mutta luulen, että siellä on semmonen laite joka hokee: hop, hop, hop, hop.

Muistuu mieleeni kaunis keväinen päivä. Vanhankaupunginlahteen kohisi koski. Nautinto silmille, korville, nenälle. Lahden rannalla oli kalastajia niin kuin yleensä aina. Linnut lauloivat. Potkulautamies ihmetteli ja ihmettelee vieläkin nuorta miestä. Hän istui kivellä, onki ja hänellä oli korvalappustereot korvilla. Olisi tarvinnut vielä pyykkipojan nenäänsä - oli sen verran hieno keli.

Nämä Ranskan ympäriajoon harjoittelevat ovat muuten nopeita, joskus ihan ihmettelee. Ne on kuitenkin semmosia, että niitä pitää varoa. Tähän sorapäällysteiseen kevyenliikenteen reittiin ei tietenkään ole merkitty eri kaistoja jalankulkijoille ja polkupyöräilijöille. Eikä niille olisi käyttöäkään: eihän päällysteeseenkään maalatuilla viivoilla ole mitään merkitystä. Ongelmana on se, että jos Potkulautamies siirtyy puolisen metriä suoralta linjaltaan suuntaan tai toiseen, törmäys on lähellä ja maisemaan häipyvän kirosanat kuuluvia. Tätä sanotaan hienosti kommunikoinniksi.

Jos kus tuntuu siltä kuin ihmiset puhuisivat vain koirilleen tai kännykkään. Ja nyt voi vielä jutella televisionsakin kanssa. Tämä 8000-sarjan älytelevisio se vasta älykäs onkin. Ei tarvitse muijan komentaa ukkoansa, että ole hiljaa. Voi hihkaista televisiolle: ääni ylös tai ääni alas ja heti se tottelee.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Tottakai lakaisen lakaisukoneella

Tänään vaimo käski hakea Hakaniemen hallista tuoreita kananmunia ja Ismon kaupasta italialaista oliiviöljyä.Munia kotiin kiikuttaessani huomasin Hermannissa lakaisukoneen. Kone oli pysähtynyt ja koneen kuljettaja haki ajotieltä roskan, toi sen kädessään ja laittoi mihin roskat kuuluu, roskiin.

Koska kuljen potkulaudalla, minun on helppo pysähtyä juttelemaan ja minulle on helppo jutella. Vanhana miehenä heitin sitten klassisen jutun: pikkupojalta kysyttiin telkkarissa, mitä poika aikoo tehdä isona. Poika vastasi, että aikoo lakaisukoneen kuljettajaksi. Mitäs sinä sillä lakaisukoneella ? No, lakasen tietysti.

Uusi kaverini kertoi, että telkkarissa kysymykseen vastanneen pojan isä oikeasti oli lakaisukoneenkuljettaja ja pojastakin tuli lakaisukoneenkuljettaja. Sainpahan tästä ajattelemisen aihetta. Meitä ihmisiä on ainakin kolmenlaisia: on niitä, jotka sanovat mitä tekevät, niitä jotka sanovat mitä muiden pitäisi tehdä ja sitten vielä niitä, jotka selittävät, mitä muut ovat tehneet. Pikkupojan periaatteesta isommatkin voivat ottaa oppia:
Sano mitä teet ja tee mitä sanot.


Lakaisukoneenkuljettaja kertoi, että roskia siivotessaan kone voi vähän haitata jonkun auton liikkumista, ehkä hidastaa kulkua tai pitää vaihtaa kaistaa. Hän kertoi, että häntä on usein tervehditty keskisormalla. Voi vitsi. Pitäkää autoilijat tupakantumpit autonne tuhkakupissa älkääkä heitelkö niitä kadulle. Muistetaan tervehtiä, mutta keksikää keskisormellenne parempaa käyttöä.  


tiistai 12. marraskuuta 2013

Potkulautamies

Tämä on ensimmäinen koskaan kirjoittamani blogi. Kiitos että luet. En ole Mustanaamio enkä Teräsmies, olen Potkulautamies. Miksi kirjoitan ? Kirjoitan koska vaimo käski.

Olen tänä kesänä, huhtikuusta tähän päivään potkulautaillut Helsingissä yli 2 000 kilometriä. Näin suuri määrä kilometrejä tulee helposti: meiltä on keskustan ruokakauppoihin yhteen suuntaan noin seitsemän kilometriä, edestakaisin reitistä riippuen 14-16 km. Minä olen meidän perheessä se, joka käy kaupassa. Anoppikin totesi jo vuosia sitten: Potkulautamies saa viedä roskat ulos.

Näistä kilometreistä: otappa laskin kun päässäs et kuitenkaan pysty ja paina 7 (kuukaudet) kertaa 4 (noin viikot kuukaudessa) kertaa 5 (keskimäärin viikossa käyty kaupoissa) kertaa 14 (keskimäärin kauppamatkan pituus) = aika monta kilometriä.

Potkulautailussa ei kuitenkaan ole tärkeintä se, että kauppa-asiat tulee hoidettua. Tärkeintä on se, että kun hoitaa kauppa-asioita tulee myös potkulautailtua. Potkulautailu on hyötyliikuntaa ja hauskaa siinä on se, että näkee. On kiva tarkkailla muita liikkujia. Siinä näkee monenlaisia asioita, joita autonratin takaa eikä kilpapyöräilijän kypärän alta ehdi näkemään.

Näkee muuten sellaista minkä tietää mutta ei haluaisi nähdä. Näkee, että kovassa liikkeessä ja menossa olevat ihmiset eivät taida kovin tykätä toisistaan: polkupyöräilijät eivät tykkää jalankulkijoista, jalankulkijat polkupyöräilijöistä, autoilijat muista autoilijoista saatikaan jalankulkijoista eikä ainakaan polkupyöräilijöistä.

Mutta: Potkulautamiehellä on aikaa katsella. Perustelut. Jos liikut joukon mukana samaan tahtiin, näet edellä menevän selän ja kuulet takanasi kävelevän askeleet. Jos olet pyrkimässä muiden edelle, poljet kypärä päässä, joudut tarkkailemaan, ettet kaatuisi tiessä oleviin kiviin ja koloihin. Miten jono rinnallasi kulkee, sitä sinä et vauhdissa huomaakkaan. Potkulauta on erilainen. Sillä liikut riittävän hitaasti, et jonossa ja sinulla on aikaa tarkkailla. Ihan sama meneekö jono ohi. Varo kuitenkin näitä kypäräpäisiä, ne on törmäyskurssilla.

Näin ensimmäisen blogin lopuksi voi toivoa: vetäkää tämä vessasta alas, niin leviää laajemmalle.