tiistai 31. joulukuuta 2013

Potkulautamies loi nahkansa

Rouva, lapset, lasten poikaystävät ja Potkulautamies viettivät joulun yhdessä ulkomailla. Kaikilla tarinoillahan on alku ja loppuhuipennus. Meidän matkamme alku oli se, että toinen matkalaukuistamme ei tullutkaan perille samalla koneella meidän kanssamme. Loppuhuipennusta taas tuli ihan tarpeeksi siitä, että pitkähäntävene, joka kuljetti meitä matkallamme lentokentälle, hajosi keskelle Adamanmerta.

Onneksi veneyrittäjällä oli kännykkä, jolla sai kutsuttua avun paikalle. Jos olisimme olleet matkalla sata vuotta sitten aikana, jolloin vielä ei ollut kännyköitä, olisimme myöhästyneet lentokoneesta.

Kännyköistä juolahti mieleeni tapaus vuodelta 1965. Olin silloin New Yorkissa ja ihmettelin ihmistä, joka oli pukeutunut sukkahousuihin, seisoi kadunkulmassa ja huuteli risteyksen yli eikennelekkään. Tykkäsin, että hulluhan tuo on. Olin väärässä, hän oli aikaansa edellä. Nythän näitä itsekseen puhujia tulee Helsingissäkin vastaan tuon tuosta.

Palaan tähän joululomaamme. Lomahan tekee ihmiselle hyvää. Kun on oikein väsynyt eikä jaksa eikä oikein saa itsestään mitään irti, kannattaa lähteä lomalle. Minäkin poltin selkäni heti ensimmäisinä päivinä. Olin kyllä rasvannut selkäni aurinkovoiteella hyvin, mutta pitkää hiekkarantaa kävelessä hiki huuhtoi rasvan pois. Kohta sitten rupes irtoamaan - nahkaa.

Lomalla tutustuu myös paikallisiin tapoihin, jos välittää tutustua. Suurin osa ihmisistä ei välitä. Asuimme Koyaolla huvilassa, johon mahduimme saman katon alle koko porukka. Talon isäntä Kiti ja rouvansa Sri pitivät meistä hyvää huolta. Yhtenä iltana kiipesin hämärässä rappuja ylös toiseen kerrokseen ja siellä, keskellä käytävää, oli hirvittävä ötökkä. Minusta se näytti ainakin skorpionilta. Tartuin lähimpään käsillä olevaan astaloon, vaahtosammuttajaan ja asetin sen ötökän päälle.

Aamulla kerroin Kitille kauhunhetkistäni. Menimme tapahtumapaikalle. Siirryin kauemmaksi, kun Kiti nosti varovasti vaahtosammuttajan. Siinä se ötökkä vielä räpytteli. Kiti nappasi sen peukalon ja etusormen väliin ja hymyili: - Erittäin maukas, hyvää friteerattuna. Kiti kuljetti pullean ötökän keittiöön ja söi sen ilmeisesti itse.

Joululomamme oli onnistunut paitsi että rouva vähän sairasteli ja jouduimme käymään saaren sairaalassa. Sairaalaa, koko saaren väestöä ja turistit, yhteensä n. 5 000 ihmistä, hoiti yksi lääkäri. Lääkäri kertoi, että hän ottaa päivittäin vastaan 60 potilasta. Rouvankin tilan hän diagnosoi nopeasti, määräsi lääkkeet ja toivotti hyvää lomaa. Vastaanotolle pääsi parissa tunnissa, siellä meni jonotuksessa vajaa tunti ja hoito ja lääkkeet maksoivat yhteensä n.15 euroa. Rouva on luvannut kertoa tästä tapahtumassa lisää omassa blogissaan.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Pieni joulukertomus

Tästä joulusta tulee hyvä juhannus. Lähden rouvan kanssa nyt joulunviettoon kaukomaille - tällä kertaa kesäkuussa ei harjaan enää tartu havunneulasia. Me vietämme joulun yhdessä lastemme ja heidän kumppaneittensa kanssa. Emme ole jouluna yksin - me vietämme joulun perheemme kanssa.

Mutta ennen lähtöä puran tässä vähän kiukkuani, jotta ei sitten jouluna tartte kiukutella. Vedän ilmaa hitaasti keuhkot täyteen ja kirjoitan vain sen hetken, jonka pystyn pitämään ilman keuhkoissani. Kas näin:

- Lehdissä ihmisille kerrotaan milloin minkäkin ravinnon tai nautintoaineen olevan terveydelle vaaraksi ja taas kohta, että se onkin terveellistä. Koskahan julkaistaan tutkimustulos, jonka mukaan lehtien lukeminen on vaaraksi terveydelle.

Nyt minä hengitin ulos. Hengitin, vaikka jokin aikaa sitten lehdessä julkaistun tutkimukseen perustuvan tiedon mukaan suurin kuolinsyy on ilma, jota hengität. Ei tiennyt lemmenkipeä lauluntekijä vuosia sitten mistä oikein kirjoitti, kun riimitteli: Olet ilma, jota hengitän....

Vuonna 1973 olin Länsi-Afrikassa. Sahelissa oli kuivuus ja nälkä. Raportoin silloin, oikein tai väärin, että Saharan eteläpuolisten alueiden hätään ei ole syynä kuivuus vaan köyhyys. Aikaa on kulunut 40 vuotta ja Sahelissa ihmiset ovat edelleenkin köyhiä ja kuivuudet toistuvat, 2005, 2008, 2010, 2012 - mikään ei ole muuttunut. Kävin matkallani myös Malissa, Bamakossa.

Lähes kaksi vuotta sitten keväällä olin rouvan kanssa Pariisissa. Vietimme sielläkin muutaman päivän yhdessä lastemme kanssa. Meillä oli tapana istua aperitiiveillä ja myös illallisen jälkeen katukahvilassa Avenue des Gobelinsin ja Boulevard Saint-Marcellin kulmassa. Meillä oli kivaa yhdessä.

Päivittäin meille tarjoili Daouda, keski-ikäinen afrikkalainen mies. Daouda oli kotoisin Malista, Bamakosta. Daodan isä kuoli, kun poika oli 14-vuotias ja Daodasta tuli perheensä elättäjä. Hän matkusti töiden perässä Pariisiin ja on vuosia lähettänyt suuren osan palkastaan sukulaisilleen Maliin. "Jos olisin pitänyt itse kaikki rahat, olisin varakas mies."

Yhtenä päivänä Daouda katsoi meidän perhettämme, oli ilmeisen iloinen puolestamme, mutta totesi haikeana: "Ei jumalalta voisi enempää pyytää kuin että saisi iloita yhdessä perheensä kanssa."

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Naurattava mielenosoitus

Tänään rouva pisti Potkulautamiehen matkalle ostamaan kirjoja joululahjoiksi. Jos olisin mennyt potkulaudalla, olisin Sunday Timesin Stylen mukaan hipsteri. Menin kuitenkin linja-autolla. Istuin taas yhden ihmisen viereen, vaikka muuallakin olisi ollut vapaita paikkoja. Tämä siitä säikähti niin, että kaivoi heti korvalleen kännykän ja noin minuutin välein tarkisti, että rannekello oli tallessa. Tunsin itseni anarkistiksi.

Siinä oli kuitenkin mukava istuskella ja miettiä omia asioitaan. Muistelin itsenäisyyspäivää. Kävimme rouvan kanssa RSO:n itsenäisyyspäivän konsertissa musiikkitalolla. Ennen konserttia pienessä piirissä oli keskusteltu niitä näitä. Pari ihmistä huomasi matkustaneensa samassa metrojunassa: on kuulemma epätavallista, että kuljettaja oli tiedottanut siitä, että metrojuna pysähtyi ylimääräiset pari minuuttia. Saatoin vain kuvitella, miten asiasta olisi voinut tiedottaa:

- Tässä kuljettajanne. Minulla on ilo ilmoittaa teille, hyvät matkustajat, että joudumme viivähtämään tässä    ei-missään muutaman minuutin. Saatte näin rentoutua ja viihtyä omien hyvien ajatustenne kanssa hieman pidempään, nauttikaa. Jos olette aloittaneet vilkkaan keskustelun kanssmatkustajienne kanssa, jatkakaa.

Asiat voi nähdä monella eri tavalla. Samaan päämääräänkin voi päästä eri reittejä. Tokiossa maanalaisen portti on auki, mutta jos sinulla ei ole työntää koneeseen maksettua lippua, portti sulkeutuu. Lontoon maanalaisessa portti on kiinni. Työnnät lipun laitteeseen ja portti aukeaa. Lontoossa maanalaisen portti joutuu tekemään huomattavasti enemmän töitä kuin Tokiossa.

Konsertissa RSO esitti ylimääräisenä kappaleena Finlandian. Monet pyyhkivät vettä silmäkulmistaan. Toisin oli Tampereella, missä taidettiin pyyhkiä verta nenistä. Maalta Helsinkiin muuttaneet nuoret kävivät serkuilleen näyttämässä, mitä suuressa maailmassa olivat oppineet. Väkivalta on kuitenkin vanhanaikaista.

Mielenosoitukset kaipaavat tuotekehittelyä. Mielestäni hyvinkin markkinointikelpoinen konsepti olisi tuotteistaa naurumielenosoitus. Ajatelkaa, että tuhat ihmistä kokoontuisi nauramaan asioille tai ihmisille, joista ei tykkää. Olisi tehokasta. Eikä olisi väkivaltaista. Ei kukaan kovin kauan kestäisi olla naurettava.

Eikä matkittaisi muita. Saattaisivat jopa tulla suurestakin maailmasta tänne oppia hakemaan.


sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Amerikkalaiset kuussa, Potkulautamies maassa

Rouva ei ollut vielä syntynytkään, kun Potkulautamies jo tutki ja teki retkiä lähiympäristöön. Vuosi taisi olla 1948, tai ainakin niillä main, koska en ollut vielä muutamaan vuoteen menossakaan kouluun  mutta osasin kuitenkin jo kävellä ja vähän puhuakin.

Olin taas lähtenyt matkoihini. Olin kulkenut Tampereella Nekalasta parin kilometrin päähän Viinikan puolelle, mistä äitini minut sitten löysi ja varmasti huokaisi helpotuksesta. Oli talvi ja minä lämmittelin vieraassa talossa uunin edessä jalat levällään ja kakat housussa. Söin näkkileipää suupielet rasvassa. Huomasin äitini ja tokaisin leveästi hymyillen: "Ka! Äitikin täällä!"

Keräilin jo silloin kokemuksia, en tavaroita.

Vuonna 1969 matkustin Norsunluurannikolta Ghanaan. Ennen matkaani olin lähettänyt Antero Laineelle VIP-lehteen kirjeen, jossa ilmoitin, että Accrassa ositteeni on Poste Restante ja että rahat ovat lähes loppu. Afrikassa oli ainakin siihen aikaan niihin oloihin hyvä joukkoliikenneratkaisu: kun pickupin lavalle rakennetut penkit oli täynnä, niin matka alkoi.

Tämä oli sillei mukava tapa matkustaa, että siinä tutustui aika hyvin kanssamatkustajiin. Yksi oli mies, jolla oli sama määränpää kuin minullakin. Tie Abidjanista Accraan kulki sisämaan kautta - Ranskan entisen siirtomaan pääkaupungista ei ollut lyhyempää, rannikolla kulkevaa tietä Eglannin entisen siirtomaan pääkaupunkiin. Iltakin pimeni ja viileni. Joku oli taas ennen Afrikan-matkaani antanut minulle Suomessa neuvojaan ja mukanani oli kaksi villapaitaa. Lahjoitin niistä toisen miehelle, jolla oli sama matka.

Tulimme maiden väliselle rajalle niin myöhään, että raja oli suljettu. Tällä miehellä, jolla nyt oli villapaita, oli kavereita läheisessä kylässä. Menimme kylään kylään. Keskellä pihaa paloi nuotio ja sen ympärillä istui kyläläisiä.Oli heinäkuun viimeinen lauantai. Viisi päivää aikaisemmin amerikkalaiset olivat kävelleet kuussa. Majojen ulkopuolelta pimeästä metsästä kuului rummutusta: tum, tum, tutu tu tum tum...Nuotion lähellä matkaradiosta soi ranskalainen pop.

Mistä tuo rummutus tulee, kysyin vanhalta mieheltä. "Uhraavat siellä kanaa metsän hengille." Vähän ajan kuluttua mies kysyi: - Kertovat, että amerikkalaiset ovat kuussa. Valehteleeko ne meille taas? Hetken hiljaisuus. "Miten ne pääsee sieltä alas?"

Tulin sitten aikanani Accraan ja ka!, poste restantessa oli kirje. Kirjeessä Antero ilmoitti lähtevänsä lomalle ja toivotti minulle kaikkea hyvää. Ka! Kirjeessä ei ollutkaan rahaa. Seuraavien viikkojen aikana minulle kypsyi huikea idea: Järjestetään laihduttajille kalliita extreme-matkoja Afrikkaan. Ostetaan heille menolippu ja eväiksi 1-2 euroa/päivä käyttörahaa. Kyllä laihtuvat ja tutustuvat myös paikallisiin oloihin ja elämään. Ka! Tulevat sitten kotiin monta kokemusta rikkaampina.




torstai 5. joulukuuta 2013

Potkulautakyyti kylmenee

Hesarin kulttuurisivuilla otsikko julisti: "Tavoittelen henkilöideni sisäistä maailmaa". Lehti siteerasi Finlandia-palkittua Riikka Peloa. Kirjailija oli ottanut itselleen haastavan tehtävän ja onnistunut kirjoittamaan hyvän kirjan, joka voitti. Yhdysvalloissa on kuitenkin selvitetty, että maailmassa on vain yksi tunteella kokeva ihminen, sinä itse - muut on zombeja. Mahdotonta on mennä toisen pään sisään tuntemaan ja tunnustelemaan.

Tätä jäin aamusella mietiskelemään. Muistelin kouluaikoina lukeneeni Henri Troyatin kirjoittaman Dostojevskin elämänkerran. Siinä Troyat kirjoittaa, että Dostojevski luokitteli järjen kahteen, näennäiseen järkeen ja varsinaiseen järkeen. Varsinainen järki perustuu tunteeseen. Säästäkin on niin hyvä puhua - kaikki sen kokee. Tämmösiä syvällisiä ajattelin, mutta eihän rouva nähnyt pääni sisälle eikä sitä tiennyt vaan komensi hakemaan Unicefiltä joulukortteja.

Edellisen illan säätiedotukseen juuttuneena päätin matkustaa keskustaan linja-autolla. Sanoin taas hyvää päivää naiselle, jonka viereen istuin. Olikin mukava ihminen, asunut ulkomailla 30 vuotta ja viisi viime vuotta Helsingissä. Hän muisteli, että vain kaksi kertaa aikaisemmin näiden Helsinki-vuosien aikana on joku sanonut hänelle linja-autossa hyvää päivää. "Kiitos. Oli mukava matka. Hyvää joulua."

Käveleskelin Rautatientorilta Kamppiin. Ihmiset kävelee kännykkä korvalla. Ei sinun tarvitse olla hiukkaakaan kiinnostunut toisten asioista, mutta et välty kuulemasta. Yksikin akka selosti "hierarkkisen hallintomallin rakenneuudistuksen strategiaa". Siltä se ainakin kuullosti. Vielä tuli yksi sana: sisältö.

Ostin 60 joulukorttia. Kortit myynyt vanhempi naishenkilö laski päässään 12 kertaa 60 on 72. Hän oli selvästi ylpeä suorituksestaan. "Ei nuoret nykyään osaa päässään laskea. Ne tarvitsee koneen."

Tietokoneiden koko alkoi pienentyä 1970-luvun lopulla. Niiden tehot kasvoivat. Hinnat halpenivat. Minäkin hommasin yritykseeni tietokoneen, XL 40. Kysyin nörtiltä, joka tuli sitä ohjelmoiman, että voiko koneella tehdä sitä ja sitä, siis ohjelmoida se yrityksemme tarpeisiin. "Ei ole ennen tehty, mutta voi." Sitä sitten ohjelmoitiin. Siinä tohinassa minulta keskeytyi hyvin alkanut tupakkalakko, mutta homma onnistui, koneen ohjelmointi ja lopulta tupakanpolton lopettaminenkin..

Tuohon aikaan yrityksissä hommat saattoivat  mennä nurinkurin: työt sopeutettiin koneen vaatimuksiin eikä konetta työn vaatimuksiin. Hallintobyrokratiassa tämä on ihan nykypäivää. Systeemi, jonkinsortin kone se on sekin, pyörittää ihmistä eikä ihminen systeemiä.

Kun sää kylmenee niin Potkulautamies pistää tumput käsiinsä - eipä tarvitse jälkeenpäin hoidella paleltuneita sormia. Jos valtiovarainministereilläkin olisi aikanaan ollut homma hanskassa, niin eipä pääsisi nykyinen leuhkimaan rakenneuudistuksella. Jos ei olisi sotia, niin ei olisi sankareitakaan.





sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Myös hyvä mieli kierrätykseen

Rouva komensi minut kellariin kirjoittamaan. Arabianrannassa on tavaroiden kierrätyssysteemi, joka toimii niin, että sinulle tarpeetomaksi käynyt esine laitetaan nettiin tyrkylle ja joku tarvitsija sen käy halvalla hakemassa. Systeemi toimii hyvin ja siinä sivussa naapuritkin tutustuvat toisiinsa, vähitellen.

Minä vaan sitä ihmettelen, että miksi niin usein kaikki ihmisten välinen kanssakäyminen liittyy tavaraan.

Asuimme Englannissakin yli kymmenen vuotta. Hyvin pelkistäen tämä vanha luokkayhteiskunta jakaantuu vanhaan ja uuteen rahaan. Uusi raha ostaa kalliita autoja. Vanha raha ajelee nukkavieruna kymmeniä vuosia vanhalla Austinilla. Kun on jo statusta, niin sitä ei tarvitse ostaa lisää.

Minäkin hankin itselleni waxtakin. Se oli uusi ja kiiltävä. Kotipubissani Winchesterissä sain neuvon, että takkia tulisi vetää narussa autonperässä soratiellä, jotta se kelpaisi päälle puettavaksi. Minä annoin neuvojalle takaisin: Miksi sinä et huomannut riisua sitä päältäsi? Kavereille vinoillaan rakentavasti. Ja naapureita tervehditään.

En minä ehdota, että Arabianrannassa alkaisimme toisillemme edes ystävällisesti vinoilemaan. Ruvetaan sentään sanomaan päivää samassa talossa asuville, samassa pihapiirissä asuville, miksi ettei kaikille kauppamatkalla vastaantuleville. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä esimerkiksi roskalaatikoilta löytyy.

Vuosi sitten, kun olin lajittelemassa roskia, sanoin toiselle roskiansa lajittelevalle: Hyvää päivää. Jäimme juttelemaan. Tämä juttelu roskalaatikoilla johti siihen, että hänen rouvansa ja minun rouvani löysivät toisensa: kouluaikana, kohta 50 vuotta sitten, rouvat olivat olleet parhaat kaverit. Eivät olleet tavanneet sen koomin, mutta ovat päätyneet asumaan naapuritaloihin Arabianrantaan. Aika ei kuluta eikä haalista hyvää ystävyyttä.

Hyvääkin mieltä voi laittaa kierrätykseen. Eikä se halvalla mene - siinä rikastuu.