maanantai 31. maaliskuuta 2014

Kännykkä kehrää ja sitä voi silittää

Meistä suomalaisista, meidän luonteestamme, liikkuu mailmalla ihan outoja käsityksiä, että me muka olisimme tuppisuita ja juroja. Kaikkea kanssa. Matkustin rouvan kanssa ratikalla ruuhka-aikanana rautatieasemalle. Ratikassa käytiin joka puolella vilkkaita keskusteluja. Moni keskusteli jo ratikkaan tullessaan, jutteli koko matkan ja poistuikin ratikasta kännykkä korvallaan.

Yksi harhaluulo on sekin, että suomalaiset eivät osaa small talkkia. Emmehän me mitään tyhjänpuhujia ole. Ainakin nuorempi polvi on oppinut small talkin. Meidänkin takana istui tyttö, joka ehti parinkymmenen minuutin matkan aikana kertoa neljä kertaa, että "mä oon ratikassa".Ehkä tyttö oli maaseudulta ja ajeli eka kertaa ratikalla.

Yksi suomalaisten hyvä puoli on, että me osaamme keskittyä siihen, mitä teemme. Emmekä me vähästä hermostu. Tämän huomasin ratikassakin. Etuviistoon vasemmalla ratikassa istui nainen, joka koko matkan työskenteli älykännykkänsä kanssa. Tultiin pysäkille ennen Kurvia. Nainen havahtui pysähdykseen vasta, kun ovia suljettiin, nousi vikkelästi, pyrki lähtemään, mutta ei ehtinut. Tyynesti hän sitten odotti ja poistui Kurvissa.

Ajatelkaa, kuinka paljon yhden ratikkamatkan aikana voi havaita. Minä huomasin senkin, että suomalaiset pääsääntöisesti ovat siistiä kansaa, ja avuliaita. Jos yksi suttaa, niin toinen tulee siistimään. Meidän edestä nousi vähän päälle kolmekymppinen kaveri, joka huomasi, että kengännauhoissa on vikaa. Onneksi yksi istuin, sellainen, jossa saa istua ihan yksin ilman vieruskaveria niin, että kukaan tuntematon ei pääse lähelle, oli vapautunut. Nuorimies nosti ketterästi jalkansa penkille, oikoi nauhoja, jätti penkille kurajäljen ja poistui.

Samalta pysäkiltä vaunuun nousi rouvashenkilö, joka siisti penkkiä. Hän istui sille ja vei sitten kurat takapuolessaan.

Meistä suomalaisista väitetään myös, että me emme osaa olla helliä emmekä osaa näyttää tunteitamme. Niin tai näin, mutta tämä on korjattavissa. Lontoossa on avattu kissakahvila, joka on niin suosittu, että se on varattu täyteen moneksi kuukaudeksi eteenpäin. Kahvilassa on kissoja. Siellä saa kahvia ja ruokaakin. Kuuden euron sisäänpääsymaksulla kissoja saa silitellä kaksi tuntia. Tästä sain idean:

Kehitetään kännykkä, jossa on kehräystoiminto, joka hälyttää naukumalla ja jota voi silittää.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Äly älä jätä - rouva ja älytabletti

Meiltä loppu tiskikonenappulat. Onneksi tänään on ollut kaunis keväinen päivä, oli mukava potkulautailla kauppakeskukseen nappuloita hakemaan. Rouva oli antanut ohjeistusta: nappulapaketin pitäisi mieluusti olla kapea ja korkea. Tällainen paketti sopisi parhaiten kaappiimme keittiössä tiskipöydän alle.

Tutkin marketissa tiskikonenappulapakkauksia ja yllätyin: en ollut ennen nähnyt niin solakkaa ja korkeaa nappulapakettia, ilmeisesti uusi malli. Ostin sellaisen ja toin sen tyytyväisenä kotiin. Kummallinen paketti. Rouva yritti repiä sitä auki ja kun onnistui yllätyimme: paketin malli olikin matala ja makaava ja se vei hyllytilaa viisi kertaa enemmän kuin aikaisemmat paketit. Meitä nauratti !

Tämä tapahtui Tampereen Nekalassa joskus 1950-luvulla. Isäni oli ostanut käytetyn BMW:n. Autossa oli pitkä nokka ja se käynnistettiin veivillä. Isäni ylpeänä kutsui kaikki naapurit ja esitteli uutta autoaan. Auto yritettiin käynnistää, veivattiin, mutta ei se käynnistynyt. Moni mies veivasi, mutta ei se käynnistynyt. Tässä autossa oli pieni astinlauta ulkopuolella. Naapurin räkänokka kiipesi astinlaudalle. Silmät ylettyivät juuri ikkunaan: - Onkohan siellä virta päällä? Meidän perhe ja naapurit nauroimme.

Mitä tästä sitten on opittu - ei yhtään mitään.

Viime viikon lopulla olimme hakeneet rouvalle älytabletin. Hieno laite ja kätevä ottaa matkalle mukaan. Siihen jäi kuitenkin virta päälle ja akku meni tyhjäksi. Lataukseen. Ei startannut. Töpseli uudestaan seinään ja lataamaan. Ei startannut.

Valvotun yön jälkeen yritin soittaa valmistajan asiakaspalveluun. Mikään puhelinvastaajan tarjoamista numeroista ei sopinut meidän ongelmaamme. "Olkaa hyvä ja näppäilkää tähti, niin pääsette alkuvalikkoon." Joku numero piti valita. Yhdistämme teidät asiakasneuvojalle. Valitettavasti he kaikki ovat varattuja. Pimpeli pom. Kiitos kärsivällisyydestänne, yhdistämme mahdollisimman pian. Pimpeli. pom.

Lukuisista kiitoksista huolimatta kärsivällisyyteni loppui. Rouva aikoi soittaa kotiapunörtille. Sillä välin minä mietin, että vanha konsti, vasara, on parempi kuin pussillinen uusia. Ajattelin, että jos tätä vähän hakkaisi, niin älyäisi lähteä käyntiin. Otin pikkuruisen laitteen käteeni ja Ka!, sen toisessakin laidassa oli kohouma, jota saattoi painaa. Otin siitä sormellani lujan otteen ja Ka!, älytabletti käynnistyi. Kyllä kannatti uhkailla. Meitä nauratti !

P.S. Rouvan oma versio tapahtuneesta löytyy täältä


tiistai 18. maaliskuuta 2014

Rotta vai ruhtinas

Rouva antoi mukaani kela-korttinsa ja pyysi, että kauppareissullani piipahdan myös apteekissa. Rouvalta lopumassa ollut lääke oli loppunut myös apteekista. Apteekissa vielä kertoivat, että saattaa olla, että tätä lääkettä tähän hätään ei tulekaan. Potkulautailin ruokakassien kanssa kotiin ja neuvoin rouvaa:

- Soita Yliopiston Apteekkiin josko heillä vaikkapa Viikissä olisi tätä lääkettä. Rouva soitti ja selvisi, että tätä lääkettä oli YA:lla Helsingissä vain kaksi pakkausta eikä kumpikaan niistä Viikissä. Onnellista tässä on, että rouva sai lääkkeensä. Minäkin sain kehuja siitä, että neuvoin. Meille yhdessä tuli hyvä olo.

Empatia on kuulemma hankala juttu, sitä joko on tai sitä ei ole. Yle lähetti Prismassa ohjelman eläinten ajatuksista. Siinä oli kahdella rotalla tehty koe. Toinen oli suljettu lieriöön ja toinen oli vapaa. Aikansa opiskeltuaan vapaana oleva rotta oppi aukaisemaan lieriön ja vapauttamaan toisen rotan.

Empatiaa testattiin niin, että kokeeseen tuotiin toinenkin lieriö, jossa oli rottien herkkupaloja, juuri sopivasti yhdelle rotalle syötäväksi. Kokeessa kävi niin, että rotta vapautti ensin toisen rotan lieriöstä ja vasta sitten aukaisi lieriön, jossa oli herkkupalat. Rotat jakoivat ja herkuttelivat makupaloilla yhdessä.

Toisen amerikkalaisen tutkimuksen luin New Scientistä. Sen tuloksien mukaan  ihmiset, jotka elävät luksuksessa, menettävät kykynsä empatiaan. Tämän tutkimuksen mukaan kyky empatiaan häviää myös politikoilta, jotka pääsevät makean elämän makuun, olipa heidän poliitinen sanomansa alun perin ollut kuinka ihmisystävällinen tahansa.

Jokainen, joka menestyy, ei kuitenkaan heittäydy luksuselämään ja hanki tuhansia loistoautoja, niin kuin Brunein sulttaani. Sitä voi miettiä, kuka lähee itse vaivalla hankkimiaan, omia rahojansa tuhlailemaan.

Kruisailu motskarilla moottoripyöräjengin kanssa nahkaliiveissä on makeeta. Mutta kyllä coolimpaa olisi pukeutua sellaisiin nahkaliiveihin, joiden selässä on jengitunnus: Hyvää ja iloista päivää! Sitten pitäisi värjätä vähän harmaata ohimolle ja cruisailla potkulaudoilla. Niinhän hipsteritkin tekevät.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Kunkun vanhat kuteet

Rouva normaalisti lähettää minut torstaisin hakemaan Hakaniemen hallista juureen leivotun ruispatongin. Se on hyvää graavikalan kanssa. Nyt ei ollut torstai, ei pitkänmatkan potkulautakeli, mutta oli graavattua kalaa. Potkulautailin Arabian kauppakeskukseen, lähileipäkauppaan ja kysyin olisiko heillä graavikalan kanssa syötävää ruisleipää. Kannatti kysyä. Sain hyvää leipää ja vähän ilmaista konsultointia lisäksi:

- Leikkaa tämä kolmeen osaan ja laita kaksi niistä pakkaseen. Pakkasesta otettuna ne ovat kuin juuri uunista tulleita. Totta joka sana. Leipäkin vielä juureen tehtyä. Aina kannattaa kysyä neuvoa, pitää kuitenkin kysyä kohteliaasti ja vähän miettiä keneltä kysyy.

Sierra Leone itsenäistyi  siirtomaavallastaan vuonna 1961. Pääkaupunki Freetown on saanut nimensä Englannista palanneiden entisten orjien mukaan. Olin Freetownissa vuonna 1969. Siellä kerrottiin tarinaa siirtomaaherrasta, joka oli automatkalla Luksariin. Tuli tienristeys eikä viittoja ollut, mutta oli paikallinen, jolta saattoi kysyä neuvoa: - Tässä risteyksessä jatkakaa vasemmalle kääntyvää tietä.

Tässä tienristeyksessä vasemmalle kääntyvä tie oli päällystetty ja vei Port Lokoon. Luksariin vievä tie oli soratie.Tarinan mukaan neuvoja oli sitä mieltä, että ei hieno herra voi ajaa soratietä.

H.C. Andersenin satu Keisarin uusista vaatteista kertoo räätäleistä, jotka neulovat sellaiset kuteet, joita kykenemättömät virkamiehet tai muuten yksinkertaiset eivät näe. No, tottakai kaikki sanovat näkevänsä paitsi pieni lapsi.

Kyllä näitä keisareita nykyäänkin maailmassa riittää. Olisi kiva avata mediassa keskustelu siitä, onko Mikki Hiiri todellinen henkilö, mitkä ovat Mikki Hiiren suuret saavutukset ja vaikutus tämän päivän yhteiskunnalliseen kehitykseen. Television ajankohtaistoimitus voisi kutsua keskusteluiltaan asiantuntijoita, muutaman maisterin, poliitikon ja mikkihiiriperinteestä vastaavan virkamiehen. Onhan Mikki Hiirestä tarjolla myös paljon perinteisessä mediassa painettuja dokumentteja.

Printattu media analysoi tv:ssä käytyä keskustelua. Tästä syntyy uusia debatteja sähköiseen mediaan. Parrasvaloihin kehittyy pari mikkihiiri-julkkistakin.Tilastotieteilijöiden ja mielipidemittarimatojen mukaan 87% ihmisistä kannattaa Mikki Hiirtä.




torstai 13. maaliskuuta 2014

Minä perustan liivijengin

Tänään on kaunis päivä. Rouva pyysi, että potkulautailisin Arabian kauppakeskukseen ja hakisin pullon valkoviiniä. Aina kun on pyydetty, olen toiminut. Alkossa sitten kehuin kassalle, että on hieno, aurinkoinen päivä. Tämän sanottuani tulin ajatelleeksi, että hänhän on sisätöissä ja päivän kauneudella kehumisen voisi ottaa vaikka vinoiluksi.

Sanoin ajatukseni kassarouvalle. Hän vastasi:- En minä täällä vankina ole. Pääsen minä täältä poiskin. Yhdessä johdattelimme ajatusta kauniista päivästä eteenpäin ja tulimme siihen tulokseen, että näkyyhän kaunis päivä sisälläkin - iloisempina asiakkaina.

Miksi muuten asiakkaat saavat olla ihan sen näköisiä kuin on sääkin ja kaupan kassan pitää hymyillä, oli ilma millainen tahansa.

Matkalla kauppakeskukseen ohitan aina, joka säällä, lähiömme uusimman puiston. Puisto avattiin muutama vuosi sitten latteilla puheilla. Puisto on nimetty viime vuosituhannella eläneen suomalaisen merkkihenkilön mukaan, jota kukaan ei parin sadan vuoden kuluttua muista. Puiston on suunnitellut kuuluisa ulkomainen puistoarkkitehti, jonka nimeä en ole koskaan kuullutkaan. Olimme rouvan kanssa avajaisissa ja ihmettelimme, että mikä tällainen puisto on, jossa ei ole yhtään penkkiä, lapsille ei mitään leikittävää...

Tänään puistossa leikki äiti ja lapsi. He leikkivät kuurupiiloa pystyyn hakattujen graniittilohkareiden takana. Ilahduin. Sanoin äidille, että olen aina luullut, että tässä puistossa lapsille ei ole leikkipaikkaa, jonkinlainen monumentti, lähiössä. Tähän äiti: - Pitää keksiä leikit itse.

Alkoon mennessäni palautin tyhjät pullot. Palautusautomaatin vieressä istui liikuntavammainen rouva, joka kaivoi suunnatoman suuresta paketista tarjoiluun tarkoitetun puulusikan ja -haarukan. Autoin häntä ryttäämään pahvisen laatikon ja muut pakkaustarvikkeet niin, että ne mahtuivat jäteille tarkoitetun astian nieluun. Pakkaus oli niin iso, että siihen olisi mahtunut ainakin 40 puulusikkaa ja -haarukkaa.

En oikein osaa sanoa miksi, mutta mieleeni tuli julkkikset, kaikenlaiset, viihteessä, politiikassa, heidän avioeronsa, sairaudet, megatähdet, superjulkkikset: pientä sisältöä suuresti pakattuna.

Tavallisissa ihmisissä on pienessä pakkauksessa paljon siältöä. Minä juttelen ihmisille. Sanon Hyvää Päivää! Minusta olisi kiva, jos olisi sellainen potkulaudoilla liikkuva jengi, jonka nahkaliiveissä lukisi: Hyvää päivää!


tiistai 11. maaliskuuta 2014

Ammu sanoilla, huteja tulee

Rouva luki kirjaa ja minä mietiskelin. Rouva sanoi yhtäkkiä: sää. - Se on kurjaa kun koskaan ei tiedä onko huomenna aurinkoista vai synkkää ja pilvistä, ei voi oikein suunnitella. Minä havahduin vastaamaan syytöksiin: - Kyllähän sinä tiedät, että juoksen kaupassa ja osallistun kokkauksiinkin, en minä niin ennalta-arvaamaton ole. Olen saanut kantaa roskiakin ulos.  Rouva korjasi: - Sanoin sää enkä sä.

Tämmönen pienimuotoinen keskustelu käytiin. Olemme ennenkin huomanneet, että ihmiset, jotka ovat kuvitelleet tuntevansa toisensa kymmeniä vuosia, puhuvat toistensa ohi, yli ja ali ja joskus vierestä. Toisen ymmärtäminen on taitolaji.

Olen myös kokenut, että elämässä on hetkiä, jotka painuvat mieleen. Ne voivat olla toisen ihmisen mielenliikahduksia tai erikoisia tapahtumia. Minäpä kerron pari mieleeni jäänyttä erikoista tapahtumaa, Sierra Leonesta ja SDP:n puoluetoimistosta.

Sierra Leonen pääkaupunki Freetown on rakennettu rinteeseen. Sateella vesi valuu katuja pitkin mereen. Graham Green kutsuu Freetownia "valkoisen miehen haudaksi", koska siellä kaikki mätänee ja peltikatot ruostuu. Sadeaikana taivaalla on iso saavi, joka käännetään kerralla tyhjäksi, saavi on iso ja vettä tulee paljon.

Oli sunnuntai ja nautin iltapäiväkävelystä, kunnes joku meni taas kääntämään ja tyhjentämään taivaallisen saavin. Vettä tuli niin koskena, että kävelijät katosivat räystäitten alle suojaan. Kymmenen minuuttia eikä kadulla virrannut kuin vettä mereen, koskena. Siinä me räystään alla pitelimme sadetta ja sitten, ihan kuin oikeassa näytelmässä, risteykseen tupsahtaa rättikattoinen pieni ranskalainen auto, taksikin vielä. Keskellä risteystä autosta irtoaa eturengas, jota vesi sitten kierittää merta kohti.

Autosta nousi kookas kuljettaja, paiskasi oven kiinni ja lähti juoksemaan irronneen pyörän perään. Eikä siinä sitten puoleen tuntiin mitään muuta tapahtunutkaan.

Lupasin jo pari päivää sitten, että kerron, miksi jätin työni TST:ssä. No. Siinä kävi niin, että olin juuri saanut Sosialistisen Aikakauslehden painosta, vaalien alla. Ystäväni, joka oli Helsingin Sanomien uutispäällikkö, oli kirjoittanut hauskan pakinan. Minä pistin sen lehteen. Pakinan ajatus oli kysyä, onko UKK:ta oikeasti olemassakaan. Sehän on samanlainen taruhenkilö kuin joulupukki.

TST:n päätoimittajalta Eino Kalkkiselta taisi karata moposta etupyörä: hän liikehti puoluetoimiston käytävillä eessuntaas ja ilmoitti kaikille: "Tämä on puolueen linjan vastaista." En minä tätä kauaa viittinyt kuunnella. Koputin Kalevi Sorsan huoneen oveen, kävelin sisään ja ilmoitin: -Minä lähden nyt.


sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Rouvalle ruusuja, risuja SDP:lle

Tänään meillä juhlitaan rouvan syntymäpäivää. Ei se oikeesti tänään ole, vaan huomenna, mutta kun rouva on sunnuntain lapsi, niin juhlitaan sunnuntaina. Eihän maanantai mikään juhlapäivä ole. Potkulautailin Arabian kauppakeskukseen ja ajattelin näyttää: ostin isoja tummanpunaisia ruusuja täyden tusinan. No, ei meillä ollut sellaista maljakkoa, johon ne olisivat luontevasti istuneet. Ensi kerralla ostan pienempiä ruusuja.

Ruusu on SDP:nkin kukka. Olin Paasivuorenkadulla töissä toimittajana. Vaalit oli tulossa. Sain mielestäni loistavan idean: Johnnyn laulama Ihana aamu oli listaykkönen. Pyysin Arvo Saloa tekemään lauluun uuden tekstin tasa-arvosta, jne. Musiikkihan oli valmiina levy-yhtiössä ja Johnny lauloi päälle tasa-arvosta. Elannon pääjohtaja Ylermi Rungon kanssa sovimme vielä, että hittilaulun poliittista versiota soitetaan taustamusiikkina Elannon tavarataloissa.

Tästä projektista oli sellainen seuraus, että aloin ajatella, olenkohan ihan oikeassa paikassa töissä. Puolueen taloudenhoitaja Pentti Ketola nimittäin uhkasi, että jos levy tuottaa tappiota, minä saan maksaa sen palkastani. Levyä myytiin kuitenkin niin, että se tuotti voittoa. Kävin Pentiltä kysymässä provikoita levyn voitosta. Ei Ketola minulle mitään maksanut, eikä edes kiitellyt.

Lopullinen kyllästymiseni uraani Paasivuorenkadulla tuli näistä tapahtaumista: Tulimme joskus iltasella bussilla Hakan kurssikeskuksesta Obnäsistä. Puoluetoimiston väellä oli ollut juhlat. Notkuin bussin perällä Kalevi Sorsan kanssa ja ehdotin: - Tämä meidän oma lehdistömme on heikko. Porvarilehdissä on demareille myötämielisiä toimittajia. Ryhdytään pitämään heistä akktiivisesti huolta ja informoimaan heitä ajatuksistamme luottamuksella etukäteen.

Näinhän me tehtiin. Erkki Liikanen aikanaan jakoi sitten näille luottotoimittajille Monitor-ryhmän jäsenkorttejakin. Minusta taas tuli muiden töitteni lisäksi Sosialistisen Aikakauslehden toimittaja. Sorsa oli päätoimittaja, Seppo Tikka toimitussihteeri ja minä tein lehden.

Jatkuu huomenna...kerron, miksi pyysin eroa.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

13 minuuttia kuuluisuudesta käyttämättä

No. Kävinpäs taas keskustassa kauppamatkalla, vastatuuleen. Kotona juttelimme rouvan kanssa siitä, kuinka paljon on turhia julkkiksia. Ja sitten on niitä, jotka toimillaan eivät saa muuta julkisuuden lisäksi aikaan muuta kuin harmia muille ihmisille. Monen yhdistyksenkin toiminta on lopahtanut yhden hörhelön takia. Eikä meidän hyvä terveyskeskuksemmekaan moneen vuoteen pääse parempiin tiloihin Vallilasta Kalasatamaan, koska yksi täysin sivullinen on valittanut rakennushankkeesta.

Itse muistan, että olen ollut yhden minuutin kuuluisa. Rouva muistaa toisenkin minuutin. Rouvan muistama minuutti on se, kun esiinnyin mainoksessa: PYP on nyt SYP. Sain siitä palkaksi mainoksessa käyttämäni vaalean pikkutakin ja sillähän minä hurmasin rouvankin. Itse muistan tai oikeasti olen kuullut, että olin TV-uutisissa vuonna 1974.

Olin jo muutaman kuukauden raportoinut Yleisradiolle Beirutista. Beirut oli kaunis kaupunki, jonka vihanpito tuhosi. Minullakin oli kavereita, joiden toimistossa kirjoituskoneen vieressä oli kalashnikov. Muistan vierailumme yökerhoon. Kaverini oli poliittisilta mielipiteiltään  nasserilainen ja kysyi yökerhossa minulta: -Arvaappas miksi saimme paikan parhaan pöydän. No? "Meille tuli kerran erimielisyyksiä paikan omistajan kanssa. Kutsuimme kaverit ja pistimme koko paikan sileeksi." Kaveri oli Beirutissa tunnettu.

Turkkilaiset tekivät 1974 maahanlaskun Kyprokselle. Lähdin Beirutista ensimmäisellä mahdollisella lennolla Nicosiaan. Asuin Hiltonissa, jossa oli muitakin kirjeenvaihtajia, mm. Hesarin ja tanskalaisen Politikenin toimittajat. Hotellin ikkunasta näki, kun nuoria miehiä vietiin kuorma-auton lavalla taisteluun. Lauloivat mennessään.

Kävimme Kyrenian autioituneessa kaupungissakin, turkkilaisten puolella. Raja oli merkitty pikkukivillä. Ainoa elonmerkki kaupungissa oli kapealle kadulle parkkeerattu henkilöauto. Hyökkäysvaunu oli ajanut sen keskeltä halki. Auton toinen puoli oli litistynyt katuun, mutta toisen puolen suuntavilkku pelasi, vilkutti menevänsä oikealle.

Minun minuuttini kuuluisana oli YLE:n välittämä tieto, että minut olisi otettu Kyproksella panttivangiksi. Kreikkalaiset olivat kaapanneet joukon toimittajia hotelliin Nicosian jakavalla vihreällä linjalla. Minä en ollut heidän joukossaan. Sen sijaan otin Hiltonista taksin ja menin paikalle, en muista meninkö yksin vai oliko meitä kaksi, ja puhuin kaappaajille, että heidän toimissaan ei ole järkeä eikä heille mitään hyötyä. Kumma juttu, mutta se kaappausdraama loppui siihen.

Andy Warhollin luoman käsitteen mukaan minulla on 15 kuuluisuuden minuutistani jäljellä 13. Juts.

torstai 6. maaliskuuta 2014

Tietovuoto Stokkalla

Ka. Lähdin tänään rouvan asioille Helsingin keskustaan, koska hänen julkisen liikenteen matkakorttinsa oli mennyt tyhjäksi. Siihen piti hankkia lisää matkoja tai oikeastaan hankkia kokonaan uusi matkakortti, koska Helsingin kaupungin matkakortteja koskevat säädökset on mennyt uusiksi.

Säästän teidät yksityiskohdilta. Sen sijaan opetan hyvän leikin. Kirjoittakaa tyhjän paperin toiselle puolelle: käännä tämä paperi, niin tiedät mitä byrokraatti tekee. Käännä sitten paperi ja kirjoita toiselle puolelle: käännä tämä paperi, niin tiedät mitä byrokraatti tekee. Kokeile tällä paperilla sitten kavereittesi tajua huumorista.

Minulta nimittäin lähes loppui huumoristani taju asematunnelin Helsingin kaupungin liikennelaitoksen palvelupisteessä. En voinut hankkia rouvalle uutta matkakorttia, koska minulla ei ollut siihen rouvan allekirjoittamaa valtakirjaa. Oli minulla hänen kelakorttinsa valokuvan kanssa, oma kuvallinen henkilökorttini ja rouvan vanha matkakorttikin esittää.

Erittäin asiallinen, ystävällinen ja osaava virkailija sanoi, että kun on nämä tietosuojasäännötkin. No. Sain mukaani nipun kaavakkeita ja ensi kerralla kortin hankkiminen onnistuu.

Tässä tarinassa on toinenkin näytös. Tyttäremme, joka ei asu Suomessa, vieraili viime viikonvaihteessa Helsingissä ja kysyi miksi ei ole sellaista julkisen liikenteen matkakorttia, jota kaikki perheenjäsenet Helsingissä vieraillessaan voisivat käyttää. Sama raha siitä kilahtaisi liikennelaitoksen kassaan ja matkatkin joutuisivat, kun ei tarttis kolikoiden kanssa pelata.

Olimme kysyneet tätä jo linja-auton kuljettajaltakin. Hän piti sitä utopiana. Mutta, minä sain sellaisen kortin. Tietysti lipuntarkastuksessa pitää osoittaa henkilöllisyytensä. Tämän kortin henkilö on: "aikuinen/sukunimi". Vihdoinkin hitunen tervettä järkeä. Rouvakin voisi matkustaa tällä kortilla. Kun tulin kotiin, kuulin ensimmäisen kerran linnun laulavan tänä keväänä meidän pihallamme.

Samalla matkalla söin Stokkan herkun baarissa lounaan. Melkein meni pala kurkkuun, kun tavaratalon kuulutus ilmoitti kaikille: "Gustav .....sköld. Pyydämme teitä palaamaan Alkoon".

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Minutkin kutsuttiin Valkoiseen Taloon

No. Tänään sain rouvalta hyvät ohjeet käydä Vallilan terveysasemalla paperireseptieni kanssa ja vaihtaa ne sähköiseen. En ymmärrä miksi julkista terveydenhoitoa moititaan - meillä se toimii hyvin, hyvä henkilökunta ja mukavia asiakkaita. No. Potkulautailin sinne ja takaisin. Mennessä ja tullessa mietin, miksi minä näitä blogeja kirjoitan. Televisiota katsellessa ei synny ajatukselle edes poikasta. Potkulautaillessa näen nyt ja muistan ennen.

Vuonna 1965 hain stipendiä AFS:ltä viettääkseni vuoden koululaisena Yhdysvalloissa. Tietenkään en saanut sitä: olin ollut välillä pari vuotta pois koulusta eikä minun koulumenestyksenikään huikeeta ollut. Otin pankista lainan ja lähdin Amerikan maalle. Matkustin Englannista Queen Maryllä hyttikaverinani Lawrence Fahey, kartantekijä, joka oli tehnyt New Yorkin Greenwich Villagen kartan ja kiertänyt kartta-asioissa ympäri Europpaa ja väitti keksineensä tavan, jolla maapallon kartta voidaa piirtää yhdelle tasolla ilman, että mittasuhteet vääristyy. Kuulemma mahdotonta.

Minulla oli sen verran lehtimiestaustaa, että matkustin Amerikkaan lehtimiesviisumilla. Asustelin Washingtonissakin jonkin aikaa, katutason alapuolella pienessä huoneessa. Sitten soi puhelin. Lähetystömme lehdistösihteeri Johansson soitti ja sanoi, että minut on kutsuttu Valkoiseen Taloon. Wau. Lady Bird Johnson järjesteli kokkareita Washingtonin ulkomaisille kirjeenvaihtajille. En minä niihin kokkareisiin kuitenkaan mennyt: rahat oli loppu ja lähetystömme henkilökuntaa oli lähdössä Miamiin joululomalle ja tarjosivat minulle ilmaisen kyydin lämpimään. Kuinkahan moni muu voi sanoa, että ei mennyt vaikka kutsuttiin.

Aikanani palasin Amerikoista Suomeen, New Yorkista Finnlinesin m/s Finneaglella, työhöyryllä. Tein konehuoneessa hommia, mutta kirjoitin siitäkin kokemuksestani jutun, Suomen Sosialidemokraattiin.

Suomessa palasin, jonkin verran muita vanhempana oppilaana, lukion viimeiselle luokalle. En muista oliko se kasilla vai seiskalla, mutta sotkeuduin teinipolitiikkaankin. Antti Seppälän kanssa taisimme olla se perhosen siiven räpäytys, joka tuhosi Suomen Teiniliiton. Vaikutimme Tampereen teinyhdistyksessä, 5000 jäsentä. Teiniliitto oli menossa Neuvostoliiton junailemille reuhanfestivaaleille: meillehän tämä ei sopinut.

Saimme aikaan uhkavaatimuksen, muodissa nykyään isommissakin ympyröissä, jonka mukaan Tampereen teiniyhdistys eroaa teiniliitosta, jos sen johtoon ei vaihdeta opiskelijoiden tilalle teinejä. Niinhän siinä kävi: teinipomoiksi tuli Erkki Liikasia eikä ne osannut hommaansa hoitaa. Loppu, mikä loppu ja hyvä niin. Kauko Karekin on kirjoittanut asiasta.

Washingtonissa kävin 20 vuotta myöhemmin Information Industries Associationion kokouksessa. Kuuntelin sen ajan informaatiogurun, megatähden, superjulkkiksen MIT:n medialaboratorion johtajan Nicholas Negroponten alustuksen. Hänen mukaansa "joskus tulevaisuudessa pitää tehdä niin, että..." Se mitä hän ennusti oli sitä mitä minun yritykseni oli tehnyt jo 10 vuotta. Enkä palannut kotiin työhöyryllä.


maanantai 3. maaliskuuta 2014

Kyllä himottaa - valta

Tänään oli räpäkeli. Silti piti lähteä hakemaan rouvalle laskiaispulla. Minä menin potkulaudalla. Autoille kauppakeskuksen parkkihalliin on yksi sisäänajoramppi ja sen lähes vieressä kaksi ulosajoramppia. Kun toin potkulautaani parkkihallista, autojen toisella ulosajorampilla pyrki sisään taksi, peruutti ja yritti, peruutti ja yritti.

Neuvoin kuljettajan oikealle ajorampille. Taksin kuljettaja kiitti ja kertoi olevansa itselleen täysin tuntemattomalla alueella. Samalla kun taksin perävalot häipyivät parkkihalliin, sieltä käväisi minulle huutamassa raivosta tärisevä mies, jolla pään paikalla oli karvalakki: - Kyllä oli törppö taksikuski!

Iltapäivälehtien lööpit puolestaan huusivat: Kriisi! Krimillä käydään valtataistelua. SDP:nkin valtataistelusta on saatu otsikoita, ei ihan kriisiksi asti kuitenkaan. On mailmassa onneksi rauhallisiakin paikkoja: sunnuntain Hesarissa kerrottiin laajasti, että Laakkosen klaani on vakiinnuttanut asemansa Joensuussa.

Joku voisi nyt väittää, että ihan eri kokoluokan juttuja Krimi, SDP ja Joensuu. No, ne on kuitenkin lähes saman kokoisia, alle 180 senttisiä jokainen.

Minäkin jouduin, varmaan ihan väärinkäsityksestä johtuen, menneisyydessä lähes mukaan vallan liepeissä häärivään junttaporukkaan. Paavo Lipponen oli SDP:n puheenjohtaja. Vuoden 2002 puoluekokous oli tulossa ja jotkut olettivat, että Lipponen ei enää jatkaisi,  koska sen "lapsetkin ovat nyt niin pieniä". Minulle soitettiin ja kehuttiin, että Paavon seuraajaksi on löytynyt hyvä ehdokas.

Soittajan mukaan ehdokas on niin fiksu, että se "älysi pyytää Lasse Lehtisen mukaan Tarja Halosen vaalikampanjan viestintäryhmään". Minä en ymmärtänyt enkä ymmärrä politiikasta mitään. Kalevi Sorsakin pyysi minut aikanaan toimittamaan Sosialistista Aikakauslehteä, vaikka en ole ymmärtänyt sosialismistakaan koskaan mitään.

Paavo Lipponen päätti aikanaan jatkaa vielä yhden kauden SDP:n puheenjohtajana. Eero Heinäluoma joutui odottamaan seuraavaan puoluekokoukseen ja pääsi vasta sitten puheenjohtajaksi. Tiedonvälityksestä olen jotain joskus ymmärtänyt ja ihan hyvin tämän uudenkin SDP:sä valtaan pyrkivän ehdokkaan kampanja on hoidettu.