sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Länget kaulassa pääsee pitkälle

Tässä minä istun ja mietin. Kirjoitan. Pähkäilen, että olenko ihan pihalla maailman menosta. Kävin tänään apteekissa, koska Rouva pyysi. Marketissa iltapäivälehtien lööpit huusivat: Jaajo, Jaajo, Jaajo. Kuka hiivatin Jaajo.

Lehden luin ja opin, että Jaajo on "supersuosittu juontaja". Hä!

Mieleeni tuli vanha tarina tyttärestä, jota harmitti se, että häntä ei huomattu. Viisas isä auttoi lastaan ja neuvoi: - Ensi  sunnuntaina menemme reellä kirkkoon, Laita sinä hevosen länget kaulaasi. Kyllä sinut huomataan.

Pari päivää aikaisemmin olin saanut Rouvalta tehtävän hakea Arabian kauppakeskuksen K-supermarketista Vaasan täysjyvärukiisia Ruispaloja "Jyväinen". Menin pysäkille odottamaan bussia.

Nuori mies näpelöi kännykkäänsä katua ylittäessään ja tuli pysäkille ja näpelöi kännykkäänsä eikä miehellä ollut edes lakkia päässään. Ilma oli kolea ja tuulinen. Toisaalta, on semmoisiakin, joiden päätä paleltaa niin, että pitää ravintolassakin syödä pipo päässä - pitävät huolta imagostaan.

Bussi tuli. Nuori mies ei käyttäytynytkään niin kuin oletin, vaan odotti, että nousin bussiin ennen häntä ja hymyilikin ystävällisesti. Olipa sivistynyt ja kohtelias nuorimies. Mielikuva toisesta ihmisestä syntyy ensimmäisten 10 sekunnin kuluessa - tässä tapauksessa ihan väärä.

Muistan kun menin ensi kertaa Mustiolla syksyllä sienimetsään hakemaan suppilovahveroita. Aluksi suppilovahveroita ei näkynyt missään, mutta kun oppi oikein katsomaan, niitä näki runsaasti kopan täyteen. Älykännyköitä näkee nyt kaikkialla. Pitää harjoitella, että oppisi näkemään myös kännykkä-älyä.







perjantai 26. helmikuuta 2016

Pihallamme on lumiukko

Matka kuin matka, parasta on kotiinpaluu. Suomi on hyvä koti ja tänne on turvallista palata. Ja me olemme vielä niin hyviäkin. Tunsin ylpeyttä, kun luin Pariisi-Helsinki lennolla iltapäivälehdestä, että Juuassa on rakennettu maailman pisin jääsilta. Luin eteenpäin ja voi, voi: ei tullutkaan maailmanennätystä, koska puhallettava muotti ei kestänyt lauhan sään tuomaa lisäpainoa.

Mutta, meillä on yrittäjähenki. Me taistelemme. Emme nyt just pärjää mäkihypyssä ja norjalaiset on liian hyviä maastohiihdossa. Ei hätää. Innovoidaan. Muoniossa järjestettiinkin lumiuinnin Suomen mestaruuskilpailut. Harjoitellaan tätä lajia salaa ja tuodaan se sitten vasta markkinoille - eiköhän kultamitaleita alas taas tulla.

Suomessa kaikki on paremmin kuin muualla - talotkin. 1980-luvulla perustin tytäryrityksen Singaporeen ja yllätyksekseni havaitsin, että täällähän nämä vasta osaavatkin rakentaa hienoja taloja.

Suomi suojelee ympäristöäkin paremmin kuin muut maat. Luonnonsuojeluliitto esitti ensin ja ympäristöministeriö aloitti toimintansa 1983. Äsken arkkitehti Juulia Mikkola kirjoitti Hesarissa, että ympäristöministeriössä valmistellaan uusia säädöksiä, joiden tarkoitus on vähentää rakennusten energiankulutusta entisestään. Mikkolan mukaan jo nyt voimassa olevat määräykset "estävät käytännössä kokonaan pitkäikäisten, terveiden ja ympäristöystävällisten asuinrakennusten tekemisen".

Ei sotalaivaa niin rakenneta, että se on täynnä tykkejä ja miehistölle kurjat tilat. Eikä niinkään, että laiva olisi täynnä mukavia tiloja miehistölle eikä aseistusta ollenkaan. Laivankin rakentamisessa on ymmärrettävä kokonaisuus.


Aikanani kerroin kysyjille Suomesta, että meillä on vähemmän korruptiota kuin muualla, tuskin ollenkaan. Nyt voisin kirjoittaa saman kuin Harri Nykänen kirjassaan "Likainen Harri":

Kansainväliset vertailut löytävät vain "alkeellisen karvalakkikokorruption", mutta "pitkälle hiottuun suomalaiseen rakenteelliseen korruptioon ja pienen maan hyväveliverkostoon ne eivät pure".

Vanha viisaus sanoo, että laita omat asiasi ensinnä kuntoon niin sitten voit auttaa muita. Tähän voi lisätä: jos muistat.

Monta, monta vuotta sitten olin taas matkalla Helsingistä Lontooseen ja vieressäni koneessa istui Martti Ahtisaari. Keskustelimme Suomen maineesta maailmalla. Hän sanoi kertovansa kysyjille Suomesta, että Suomi on maailman demokraattisin maa.

Hä!

lauantai 20. helmikuuta 2016

Vain viisi pientä minuuttia

Rouva sanoi, että Potkulautamies saa tulla saattajaksi mukaan Kamppiin HUS-laboratorioon. Matkasimme Arabianrannasta ensin bussilla Kurviin ja siellä vaihdoimme metroon. Metroasemalla on pitkät liukuportaat - ei tarvitse astella rappusia. No, mutta miten kävi? Muutaman kymmenen sekunnin aikana ohitsemme juoksi 6 ihmistä liukuportaita alas ja kovaa. Heillä oli kiire ehtiä heti seuraavaan junaan.

Viisi ehti, yksi myöhästyi nipin napin ja jäi odottamaan seuraavaa junaa, joka tuli 5 minuutin kuluttua. Voi, voi, sääliksi kävi: mieheltä meni viisi minuuttia elämästään ihan hukkaan.






sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Kumpi on turhamaisempi, mies vai nainen ?

Normaali aamu sunnuntaina kotona Arabianrannassa. Rouva oli jo ehtinyt aloittaa lehden lukemisen. Minäkin täytin kahvikuppini ja aloitin lehden selaamisen ulkomaan uutisista. Sivun ylälaitaan oli kirjoitettu isoin kirjaimin otsikko: "Paavi suuteli patriarkkaa Havannassa".

Luin aamun enkä iltapäivän lehteä. Hesarin uutinen on tärkeä juttu: Paavin ja Venäjän kirkon Patriarkka kohtasivat virallisesti ensimmäisen kerran koskaan historiassa. Vihanpito kirkkokuntien välillä alkoi kirkonkirouksella jo vuonna 1054.

Hesarissa on nätti kuva, jossa kaksi vanhaa miestä syleilee toisiaan. Patriarkan tunnistaa parrasta ja kauniista päähineestä. Paavin päätä suojaa huomattavasti vaatimattomampi, mutta jo historiasta tuttu virkalakki. Ei tarvitse lehden kuvatekstissä selittää kumpi on kumpi, Patriarkka vasemmalla ja Paavi kuvassa oikealla.

Vaatteilla ja muillakin omistuksilla kerrotaan kuka olen. Kenraalilla on leijonia kauluksessa, poliisinkin tunnistaa vaatteistaan, paitsi ei tietysti salapoliisia, papilla on virka-asunsa, lääkärillä Suomessa valkoinen takki. Lista on loputon. Jokaisen vaatteen sisällä asuu kuitenkin ihminen.

Eikös ole kummallista ja epäinhimillistä, että on valtajärjestelmiä, joissa nöyrä alainen ei saa katsoa pomoansa silmiin - niiden takaahan saattaisi paljastua ihan mitä tahansa. Nöyrä alainen useimmiten jännittääkin tapaamista niin paljon, että ei edes uskaltaisikaan katsoa ihmistä, jonka kanssa puhuu.

Rouvan iäkäs täti oli kattanut kahvipöydän todella näyttäväksi. Nuoret vieraat yrittivät selittää, että ihan näin komiasti ei olisi tarvinnut. Täti oli todennut: - Ei minun imagolleni sovi, että olisin laittanut tarjolle vain pussillisen korppuja keskelle pöytää.

Viime aikoina muotiin on tullut, että miehet jättävät partansa ajamatta ja pitävät yllä lyhyttä sänkeä. Vaatemainoksissa miehillä on parransänki. Parransänki on miehekästä ja siinä on seksiä. SDP:n Heinäluoma kasvatti itselleen parransängen. Huvittuneena huomasin, kun palasin Pariisista, että Eeron oppipoika ja SAK:n kasvatti Antti Lindtmaninkin parta on alkanut kasvaa.

Eläinkunnassa naaraat ovat vaatimattomia ja urokset pullistelevat. Miksi ihmiskunnassa olisi toisin. Luulen, että miehet sittenkin ovat turhamaisempia kuin naiset. Itsensä markkinoinnissa miehet tosin eivät turvaudu sulkiin niin kuin riikinkukko.




sunnuntai 7. helmikuuta 2016

VR:llä todella hyvää palvelua

Kävimme Tampereella 50-vuotisjuhlissa. Edestakaiseen matkaan Helsingistä Tampereelle käytimme kolmea erilaista liikennevälinettä: linja-autoa, henkilöautoa ja junaa.

Aloitimme matkan bussilla Arabianrannasta Helsingin rautatieasemalle. Arabian kauppakeskuksen pysäkillä odottaneet matkustajat leimasivat matkakorttinsa ja kuljettaja oli valmis sulkemaan ovet. Ei ollut montaakaan sekunttia lähtöön.

Lumisella jalkakäytävällä bussia lähestyi nuori mies, jolla oli varmaan ihan oikeasti kiire. Hän juoksi niin kovaa kuin kintuillaan pääsi. Rouvan kanssa jännitimme ehtiikö. Ehti takaoven kohdalle, etuoven kohdalle ja nipin napin vielä etuovesta sisään.

Taputimme käsiämme ja kehuimme: - Hyvin juostu! Nuori mies ilahtui kehuista. Muillakin oli hauskaa.

Helsingin rautatieasemalta matkasimme paikallisjunassa Tikkurilaan, josta saimme autokyydin Tampereelle. Automatkalla minulle kerrottiin, että Suomessa on ajokortin saadakseen harjoiteltava autokoulussa ajoa liukkaaksi rasvatulla pellillä. Eihän tämä voi olla totta. Sivistysmaissa ajokortin saa lähes ilman autokoulua harjoitusluvalla ja halvalla. Joko autokouluilla ja peltikauppiailla on tosi hyvät lobbarit ja maasuttajat, varmaan australialaisia, tai taas minua höynäytettiin.

Tampereelta palasimme Helsinkiin aikaisin aamulla sunnuntaina ICI-junalla. Hotellin vastaanotossa meitä informoitiin, että juna Helsinkiin lähteen tunnin välein, 9 minuuttia yli tasan, Olimme mielestämme ajoissa, mutta vaunun ovi ei auennut. Seisoimme asemalaiturilla tovin ja ihmettelimme, kun juna lähti liikkeelle.

Tuli ärtyisä olo. Puin veturin suuntaan nyrkkiä ja kiroilin ääneen. Kylä kannatti. Liikkeelle lähtenyt juna pysähtyi ja ovet aukenivat meille. Ensimmäinen ajatukseni oli: ei voi olla totta. Helsingissä linja-autotkaan eivät pysty samaan.

Junassa minulle selvisi, että aikataulun mukainen lähtöaika oli 7 minuuttia yli tasan. Ystävällinen konduktööri selvitti lisäksi, että hän aina tarkastaa kuljettajan kanssa, että kello on 15 sekuntia yli lähtöajan ja vasta sitten ovet suljetaan.

Meille ovet avattiin, koska "juna ei ollut vielä ehtinyt kovaan vauhtiin".

Voi että oli mukava paluumatka. Ohjelman tarjosi utelias pieni poika: - Äiti, mihin me mennään? Helsinkiin. Missä on Helsinki? Meren rannalla. Missä on melen lanta? Missä on meli? Vähän vanhempi veli vielä täydensi: - Onko Suomi saali?















Loistavaa palvelua VR:llä

Kävimme Tampereella 50-vuotisjuhlissa. Edestakaiseen matkaan Helsingistä Tampereelle käytimme kolmea erilaista liikennevälinettä: linja-autoa, henkilöautoa ja junaa.

Aloitimme matkan bussilla Arabianrannasta Helsingin rautatieasemalle. Arabian kauppakeskuksen pysäkillä odottaneet matkustajat leimasivat matkakorttinsa ja kuljettaja oli valmis sulkemaan ovet. Ei ollut montaakaan sekunttia lähtöön.

Lumisella jalkakäytävällä bussia lähestyi nuori mies, jolla oli varmaan ihan oikeasti kiire. Hän juoksi niin kovaa kuin kintuillaan pääsi. Rouvan kanssa jännitimme ehtiikö. Ehti takaoven kohdalle, etuoven kohdalle ja nipin napin vielä etuovesta sisään.

Taputimme käsiämme ja kehuimme: - Hyvin juostu! Nuori mies ilahtui kehuista. Muillakin oli hauskaa.

Helsingin rautatieasemalta matkasimme paikallisjunassa Tikkurilaan, josta saimme autokyydin Tampereelle. Automatkalla minulle kerrottiin, että Suomessa on ajokortin saadakseen harjoiteltava autokoulussa ajoa liukkaaksi rasvatulla pellillä. Eihän tämä voi olla totta. Sivistysmaissa ajokortin saa lähes ilman autokoulua harjoitusluvalla ja halvalla. Joko autokouluilla ja peltikauppiailla on tosi hyvät lobbarit ja maasuttajat, varmaan australialaisia, tai taas minua höynäytettiin.

Tampereelta palasimme Helsinkiin aikaisin aamulla sunnuntaina ICI-junalla. Hotellin vastaanotossa meitä informoitiin, että juna Helsinkiin lähteen tunnin välein, 9 minuuttia yli tasan, Olimme mielestämme ajoissa, mutta vaunun ovi ei auennut. Seisoimme asemalaiturilla tovin ja ihmettelimme, kun juna lähti liikkeelle.

Tuli ärtyisä olo. Puin veturin suuntaan nyrkkiä ja kiroilin ääneen. Kylä kannatti. Liikkeelle lähtenyt juna pysähtyi ja ovet aukenivat meille. Ensimmäinen ajatukseni oli: ei voi olla totta. Helsingissä linja-autotkaan eivät pysty samaan.

Junassa minulle selvisi, että aikataulun mukainen lähtöaika oli 7 minuuttia yli tasan. Ystävällinen konduktööri selvitti lisäksi, että hän aina tarkastaa kuljettajan kanssa, että kello on 15 sekuntia yli lähtöajan ja vasta sitten ovet suljetaan.

Meille ovet avattiin, koska "juna ei ollut vielä ehtinyt kovaan vauhtiin".

Voi että oli mukava paluumatka. Ohjelman tarjosi utelias pieni poika: - Äiti, mihin me mennään? Helsinkiin. Missä on Helsinki? Meren rannalla. Missä on melen lanta? Missä on meli? Vähän vanhempi veli vielä täydensi: - Onko Suomi saali?



perjantai 5. helmikuuta 2016

Vakava on uskottavampi kuin tyhjännauraja

Pariisissa käytiin ja maailmaa nähtiin. Taas ollaan kotona. Rouva sanoikin heti kohta, että Potkulautamies saa hakea Etolasta käteviä pieniä muovisia pakastusrasioita - Pariisissa emme löytäneet kuin pakastuspusseja. Rouva sanoi, että tiskiharjojakin saa tuoda. Tiskiharja on ranskalaisille tuntematon työväline: jos joutuu tiskaamaan käsin, niin käytettään pesusientä.

Tiskiharjat ja pakastusrasiat lähetämme tyttärelle Pariisiin, jotta pienen perheen elämä siellä helpottuisi.

Matkasin Hakaniemeen ja tietysti bussilla ja pitkästä aikaa taas etupenkissä. Siitä oli mukava tarkkailla kuinka kuljettaja ajaessaan näpelöi kännykkäänsä. Kuljettaja touhusi kännykkänsä kanssa, matkustaja tuli bussiin kännykkä korvalla ja takanani istuva mies tervehti puhelintaan äänekkäästi: Moi!

Tuttua ja turvallista.

Pariisissakin käytimme julkisia kulkuvälineitä: ajelimme metrolla ja olemme kulkeneet bussillakin. Joukkoliikenteessä pariisilaisetkin ovat ilmeettömiä - vain muutama juttelee edes kännykkänsä kanssa.

Lapset, niin Pariisissa kuin Helsingissäkin, osoittavat tunteensa. Sekä Pariisissa että Helsingissä näkee iloisia pieniä ihmisiä, jotka liikkuvat hyppimällä jalalta toiselle, jotkut hyppivät tasajalkaa. Lapsella on lupa näyttää olevansa iloinen.

Miksi aikuinen näyttää hassulta ja häntä pidetään hulluna, jos hän iloisena hyppelisi kulkiessaan niin kuin onnellinen lapsi ?

Itse muistan tapauksen yli 50 vuoden takaa. Olin toimitusharjoittelija oululaisessa Pohjolan Työssä. Lehden toimitus oli samoissa tiloissa SDP:n piiritoimiston kanssa. Puolueen piirisihteeri oli kavereilleni ihmetellyt: - Onkohan sillä kaikki kohdallaan, kun se kävelee toimiston käytävällä, viheltelee ja napsuttelee sormiaan.

Miksi nuori mies, jos on onnellinen, ei saisi näyttää iloisuuttaan. Surullinen saa olla, sen saa näyttää ja myötätuntoakin tulee: - Miksi olet noin murheellinen. Voi, voi, otan osaa.

Helsingissä palasin ostoksilta bussilla. Busissa oli äiti pienen, puhumaan opettelevan lapsensa kansa. Äiti haukotteli. Rattaissa istuva poika haukotteli. Kun poistuin kotipysäkillä, toivotin heille hyvää viikonloppua. Äiti toivotti minulle: - Samoin. Poika rattaissa toisti perässä: - Samoin.




keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Tottelevaisuuskoulu junassa

Tässä minä seison parvekkeella Arabianrannassa ja katson maisemaa: Aamu on harmaa. Alhaalla kadun reunoilla näkyy lumen peittämiä autoja - kaikki omilla, varatuilla paikoillaan. Kauempana näkyy, kun äiti puskee vauvanvaunuja lumisella jalkakäytävällä eteenpäin. Vielä kauempana on Herttoniemi, mutta se ei näy.

Palasimme Rouvan kanssa Ranskasta. Olen aina ollut sitä mieltä, että jokaisella matkalla parasta on kotimatka, tulo takaisin kotiin. Parin viikon kuluttua me taas kuitenkin mietimme: olis se kiva lähteä käymään jossakin.

Kävimme Pariisissa auttamassa tytärtämme, kun hän perheineen muutti uuteen kotiin. Kävimme myös Nizzassa. Ajatus oli nauttia olosta Välimeren rannalla, mutta sairaus oli heikentänyt Rouvaa niin, että päivisin ulkoilimme vain syömään. Onneksi ruoka oli hyvää.

Junamatka Nizzasta takaisin Pariisiin opetti meitä. Varatut paikkamme olivat 2-kerroksisen junan alakerrassa. Alakerran ikkunat olivat likaiset ja koko vaunuosasto haisi kuselle. Rouva kehottikin jo alkumatkasta: muutetaan yläkertaan. Minä koin oloni turvalliseksi meille varatuilla paikoilla. Yläkerrassa olisimme ehkä istuneet myöhemmin junaan tulevien paikoille: eikös olisi ollut noloa. Anteeksi!!

Rouva jankutti asiasta tunnin ja muutimme yläkertaan. Kukaan ei ilmestynyt vaatimaan paikkoja, joille istuimme.

Alakerrassa voimakaan hajun aiheutti hajonnut vessa. Muut matkustajat olivat jääneet kiltisti paikoilleen. Minulle turvallisuuden tunne ja ajatus,että "istun tässä kun minulle oli varattu tämä paikka"  oli tuntunut vaivattomalta. Oli hyvä, että Rouvan kanssa kiipesimme matkustamaan ylempään kerrokseen. Kyllä matkanteko vaunun ylemmässä kerroksessa oli mukavaa - ikkunat olivat puhtaat eikä alakerran kusikaan haissut.