Viime päivinä ei Helsingissä ole oikein pidellyt potkulautakelejä. Pakkasta on ollut yli kymmenenkin astetta. Rouvan määräämät kauppamatkat olen ajanut autolla. Kotona olen katsellut ikkunasta ulos jäätyvää merta ja sen rantaa. Siinä niitä kulkee, ees taas, ihmisiä.
Meidän puoleista merenrantaa näkyy naapuritalojen välistä sopivasta parisataa metriä. Vaikka on ollut pakkasta, niin bongasin kaksi kuntojuoksijaa verkkareissaan. Ajatelkaapa: Suomessa on rantaviivaa 314604 kilometriä. Jos 200 metrin pätkällä näkyy 2 juoksijaa, niin kilometrille niitä mahtuu 10 ja kaikille Suomen rannoille yli 3 miljoonaa, huikeeta. Kyllä on hyvät markkinat lämpöverkkareille ja nastapohjaisille juoksukengille.
Olen aina tykännyt Platonin metaforasta, jossa luolaan teljetyille ihmisille heijastetaan ulkomaailmasta varjokuvia luolan seinälle. Luolassa asuville nämä varjot ovat todellisuus. Mekin elämme tällaisessa varjojen todellisuudessa, mediatodellisuudessa.
Kun minä vuonna 1969 lähdin ensimmäisen kerran afrikkaan lääkärisetäni varoitti: ota pyssy mukaan, siellä on vaarallista. Kaikkiaan olin Länsi-Afrikassa kaksi vuotta. Ihmiset olivat ystävällisiä eikä kukaan uhannut minua koskaan mitenkään. Sen sijaan Lähi-Idässä myöhemmin tilanne oli toisenlainen: siellä oli yhtä monta armeijaa kuin ihmistäkin.
Minua varoitettiin myös, että Afrikassa on paljon vaarallisia käärmeitä. Pidä varasi! Liikuin kyllä syrjäseuduillakin, mutta näin vain yhden käärmeen ja sekin luikerteli pakoon. Tämmöset harhakuvat käärmeistä syntyy uutisista: Käärme puri turistia Länsi-Afrikassa. Turisteja on voinut olla satoja tuhansia, joista yhtä puri käärme. Jos uutisiin ei pääse kuin käärmeenpuremat, niin ei Afrikassa meidän kannaltamme muuta sitten tapahdukaan.
Asuimme 80-luvun alussa Lontoossa. Brixtonissa mellakoitiin. Kotona Suomessa sukulaiset hermoilivat, kuinka te siellä nyt pärjäätte, siellähän on varallista. Mekin näimme nämä mellakat, mutta mekin näimme ne vain televisiossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti