Voihan kämä. Vierailimme rouvan kanssa Bhutanissa ja paluumatkalla pysähdyimme pariksi päiväksi Intian Delhissä, syynä lentojen aikataulut. Matka kesti lähes kaksi viikkoa enkä koko aikana nähnyt sitten yhtään potkulautaa, en ainuttakaan.
Bhutanissa on kehitetty kansantalouden kehitystä mittaavan indeksin tilalle kansan onnellisuutta mittaava indeksi. Hyvä idea. Köyhätkin ihmiset voivat olla onnellisia. Sitä paitsi, sellaista minkä et tiedä olevan, et osaa kaivatakaan. Eivät Venäjälläkään varakkaat johtajat ja kirkonmiehet pitäisi ranteissaan kymmenien tuhansien eurojen arvoisia kelloja, jos eivät tietäisi, että sellaisia on oikeasti olemassa.
Näin on paljon turhaa tietoa. Ja näitä indeksejä. Ehdotan, että lisättäisiin maailmanlaajuisesti tietoa siitä, että potkulautailu tekee ihmiset onnellisiksi. Ainakin lapset tykkää potkulautailla. Sen sijaan että mittaillaan kännykkätiheyttä mitattaisiin potkulautatiheyttä. Mitä enemmän potkulautoja per tuhat asukasta, sen onnellisempi kansa.
Jos potkulaudat näin yleistyisivät niin kohta taas kilpailtaisiin siitä kenellä on uusin ja komein malli. Jotkut tollot saattaisivat koristella potkulautansa timanteilla ja tietysti potkulaudan soittokello olisi tehty kullasta. Tämmösiä ajattelin kotimatkalla Delhissä.
Rouvan suosikkikirjailija on Somerset Maugham. Kirjailija asui Delhissä The Imperial hotellissa. Tottakai meidänkin piti nukkua yömme siellä ja kerran elämässämme elää siirtomaaherroiksi. Siellä me loikoilimme sunnuntaina iltapäivällä hyvin vartioituina muurien suojassa uima-altaalla. Muurien toiselta puolelta kuului rummutusta ja ihmisjoukkojen kuorossa huutamia iskulauseita. Tätä jatkui useita tunteja vaikka lämpötila oli 40 astetta, kuumaa.
Minulle kerrottiin, että ulkopuolinen alue oli tarkoitettu mielenosoituksille. Tällä kertaa ihmiset purkivat kiukkuaan korruptiosta. Siinä kaljaa lipitellessä ja kansan mieltä kunnellessa sain aavistuksen siitä, miltä tuntui olla siirtomaaherra.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti