Tukkani tuli hetkessä harmaaksi - ei pelosta vaan pölystä.
Euroopan puhtaimmassa ilmassa samaan tomupilveen kevyen liikenteen väylää lasketteli polkupyörillä nuori perhekin: isä, äiti ja kolme pientä lasta. Rakenteilla on jo pitkään ollut liikenneympyrä, joka odottaa päällystämistä. Paikalla on nopeusrajoitus, mutta autojen vauhti riittää nostamaan pölyn ilmaan. Kenen silmille se osuu, riippuu tuulesta.
Millainen muistijälki ja kuinka pitkäksi ajaksi lapselle jää pyöräilystä pölypilveen?
Minun varhaisin muistikuvani on Rovaniemeltä 1940-luvun loppupuolelta. Osasin jo kävellä ja puhua ja äiti oli antanut tehtäväkseni hakea lähikaupasta pulloon kermaa. Matkan varrella miehet olivat töissä, kaivoivat kuoppaa tien viereen ja pyysivät, että tuon heille kaupasta tupakkaa. Kurotin montunreunalta ottamaan rahat ja putosin päälleni kuoppaan Tämän minä muistan.
Sitä minä en muista, että olin palannut kotiin naama veressä ja pullo kädessä. Itkuisella äänellä olin kuulemma tokaissut äidille: - Eikö ole hyvä, että pullo ei mennyt rikki! Muistona tästä kauppareissusta keskellä otsaani on arpi.
Olimme muuttaneet Rovaniemeltä takaisin Tampereelle, Nekalaan. En ollut vielä kouluiässä ja muistan, että olin rakentanut hiekasta komean linnan. Naapurin isompi poika tuli ja hyppeli linnani maan tasalle. Minä otin kiven ja heitin sillä lurjusta polveen. Pojan isä ja äiti tulivat illalla meille valittamaan tapauksesta. Minä istuin portaitten alla piilossa ja pelkäsin. Mitään ei tapahtunut.
Muistan, että toisen kerran menin portaitten alle pelkäämään kun olin 7 vuotta ja kävin Nekalan alakansakoulua. Luokkamme teki luontoretken Lahdesjärven läheiseen metsikköön, joka oli minulle hyvin tuttu paikka. Olimme kavereiden kanssa jopa yöpyneet metsään rakentamissamme risumajoissa. Halusin tietysti luokkakavereille näyttää paikkoja, luokka hajaantui eikä Irmeli Manninen, opettajamme, pysynyt kaikkien perässä.
Opettaja Manninen tuli illalla itkien kertomaan vanhemmilleni, mitä olin tehnyt. Istuin portaitten alla piilossa ja pelkäsin. Mitään ei tapahtunut.
Oikein hyvin muistan kun en päässyt piiloon ja tapahtui. Me asuimme Nekalassa. Iidesjärven toisella puolella Järvensivulla oli isäni lapsuudenkoti. Alle kouluikäisenä kävelin joskus mummulaan. Kerran mummulaan oli kokoontunut meidän perhe sekä isän sisaruksia. Mummu siinä sitten tokaisi, että Seikkakin tulee tänne syömään ja valittaa, että "kotona ei saa ruokaa". Mielestäni mummu valehteli.
Mummun sanat kolauttivat isäni ylpeyttä ja hän komensi minut hakemaan koivusta risun ja sitten sain piiskaa. Olen vieläkin loukkaantunut julkisesta nöyryytyksestä: äitini ja anoppinsa eivät olleet ihan parhaissa väleissä.
Minusta Valituissa Paloissa oli monta vuotta sitten hyvä tarina. Kaksi perhettä, naapurukset, säästivät rahaa. Kun säästöjä oli tarpeeksi, toinen perhe teki remontin ja vaihtoi kylpyhuoneeseen uudet kaakelit. Toinen perhe osti rahoilla yhteisen lomamatkan. Kummankahan lapset vanhempina muistavat: kylpyhuoneen uudet kaakelit vai isän ja äidin kanssa vietetyn riumukkaan loman?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti