Tiskiharjat ja pakastusrasiat lähetämme tyttärelle Pariisiin, jotta pienen perheen elämä siellä helpottuisi.
Matkasin Hakaniemeen ja tietysti bussilla ja pitkästä aikaa taas etupenkissä. Siitä oli mukava tarkkailla kuinka kuljettaja ajaessaan näpelöi kännykkäänsä. Kuljettaja touhusi kännykkänsä kanssa, matkustaja tuli bussiin kännykkä korvalla ja takanani istuva mies tervehti puhelintaan äänekkäästi: Moi!
Tuttua ja turvallista.
Pariisissakin käytimme julkisia kulkuvälineitä: ajelimme metrolla ja olemme kulkeneet bussillakin. Joukkoliikenteessä pariisilaisetkin ovat ilmeettömiä - vain muutama juttelee edes kännykkänsä kanssa.
Lapset, niin Pariisissa kuin Helsingissäkin, osoittavat tunteensa. Sekä Pariisissa että Helsingissä näkee iloisia pieniä ihmisiä, jotka liikkuvat hyppimällä jalalta toiselle, jotkut hyppivät tasajalkaa. Lapsella on lupa näyttää olevansa iloinen.
Miksi aikuinen näyttää hassulta ja häntä pidetään hulluna, jos hän iloisena hyppelisi kulkiessaan niin kuin onnellinen lapsi ?
Itse muistan tapauksen yli 50 vuoden takaa. Olin toimitusharjoittelija oululaisessa Pohjolan Työssä. Lehden toimitus oli samoissa tiloissa SDP:n piiritoimiston kanssa. Puolueen piirisihteeri oli kavereilleni ihmetellyt: - Onkohan sillä kaikki kohdallaan, kun se kävelee toimiston käytävällä, viheltelee ja napsuttelee sormiaan.
Miksi nuori mies, jos on onnellinen, ei saisi näyttää iloisuuttaan. Surullinen saa olla, sen saa näyttää ja myötätuntoakin tulee: - Miksi olet noin murheellinen. Voi, voi, otan osaa.
Helsingissä palasin ostoksilta bussilla. Busissa oli äiti pienen, puhumaan opettelevan lapsensa kansa. Äiti haukotteli. Rattaissa istuva poika haukotteli. Kun poistuin kotipysäkillä, toivotin heille hyvää viikonloppua. Äiti toivotti minulle: - Samoin. Poika rattaissa toisti perässä: - Samoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti