Rouva ei ollut vielä syntynytkään, kun Potkulautamies jo tutki ja teki retkiä lähiympäristöön. Vuosi taisi olla 1948, tai ainakin niillä main, koska en ollut vielä muutamaan vuoteen menossakaan kouluun mutta osasin kuitenkin jo kävellä ja vähän puhuakin.
Olin taas lähtenyt matkoihini. Olin kulkenut Tampereella Nekalasta parin kilometrin päähän Viinikan puolelle, mistä äitini minut sitten löysi ja varmasti huokaisi helpotuksesta. Oli talvi ja minä lämmittelin vieraassa talossa uunin edessä jalat levällään ja kakat housussa. Söin näkkileipää suupielet rasvassa. Huomasin äitini ja tokaisin leveästi hymyillen: "Ka! Äitikin täällä!"
Keräilin jo silloin kokemuksia, en tavaroita.
Vuonna 1969 matkustin Norsunluurannikolta Ghanaan. Ennen matkaani olin lähettänyt Antero Laineelle VIP-lehteen kirjeen, jossa ilmoitin, että Accrassa ositteeni on Poste Restante ja että rahat ovat lähes loppu. Afrikassa oli ainakin siihen aikaan niihin oloihin hyvä joukkoliikenneratkaisu: kun pickupin lavalle rakennetut penkit oli täynnä, niin matka alkoi.
Tämä oli sillei mukava tapa matkustaa, että siinä tutustui aika hyvin kanssamatkustajiin. Yksi oli mies, jolla oli sama määränpää kuin minullakin. Tie Abidjanista Accraan kulki sisämaan kautta - Ranskan entisen siirtomaan pääkaupungista ei ollut lyhyempää, rannikolla kulkevaa tietä Eglannin entisen siirtomaan pääkaupunkiin. Iltakin pimeni ja viileni. Joku oli taas ennen Afrikan-matkaani antanut minulle Suomessa neuvojaan ja mukanani oli kaksi villapaitaa. Lahjoitin niistä toisen miehelle, jolla oli sama matka.
Tulimme maiden väliselle rajalle niin myöhään, että raja oli suljettu. Tällä miehellä, jolla nyt oli villapaita, oli kavereita läheisessä kylässä. Menimme kylään kylään. Keskellä pihaa paloi nuotio ja sen ympärillä istui kyläläisiä.Oli heinäkuun viimeinen lauantai. Viisi päivää aikaisemmin amerikkalaiset olivat kävelleet kuussa. Majojen ulkopuolelta pimeästä metsästä kuului rummutusta: tum, tum, tutu tu tum tum...Nuotion lähellä matkaradiosta soi ranskalainen pop.
Mistä tuo rummutus tulee, kysyin vanhalta mieheltä. "Uhraavat siellä kanaa metsän hengille." Vähän ajan kuluttua mies kysyi: - Kertovat, että amerikkalaiset ovat kuussa. Valehteleeko ne meille taas? Hetken hiljaisuus. "Miten ne pääsee sieltä alas?"
Tulin sitten aikanani Accraan ja ka!, poste restantessa oli kirje. Kirjeessä Antero ilmoitti lähtevänsä lomalle ja toivotti minulle kaikkea hyvää. Ka! Kirjeessä ei ollutkaan rahaa. Seuraavien viikkojen aikana minulle kypsyi huikea idea: Järjestetään laihduttajille kalliita extreme-matkoja Afrikkaan. Ostetaan heille menolippu ja eväiksi 1-2 euroa/päivä käyttörahaa. Kyllä laihtuvat ja tutustuvat myös paikallisiin oloihin ja elämään. Ka! Tulevat sitten kotiin monta kokemusta rikkaampina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti