keskiviikko 19. helmikuuta 2014

No, raavitaan kainaloita ja keräillään

No. Rouva komensi Potkulautamiehen, päivä kun oli ihan hyvä ulkoilulle, hakemaan Ismon kaupasta Hakaniemen hallista italialaista oliiviöljyä. Olipa kiva potkulautailla ja katsella ympärilleen kaikessa rauhassa. Potkulauta, varsinkin kun sillä potkii vanha mies, on aika erikoinen näky liikenteessä.

Katsoin tarkkaan muiden liikkujien suhtautumista. Vain kaksi ihmistä reagoi myönteisesti: iäkkäämpi mies selässään ja käsissään erilaisia nyssyköitä ja pikkupoika isänsä kanssa. Mies, ei ihan laitapuolen kulkija, mutta keräilijä kumminkin, hymyili ja kehui potkulautaa. Pikkupoikakin hymyili, josta sain aiheen varoittaa isäänsä: - Joudut kohta ostamaan potkulaudan.

Potkulautamies puolestaan ajatteli, että onko niin, että vain lapset ja ne, joilla ei mene kovin hyvin, hymyilevät toisille ihmisille.

Keräilijämies toi ajatuksiini tv-ohjelman tavaroiden huutokaupasta. Yhtä miestä kehuttiin siinä Suomen suurimmaksi keräilijäksi. Minä siitä miettimään, mikä oikeasti on keräilijä. Muistan historian hämärästä, että jo ihmisen alkumuodot, kun muuta eivät osanneet, keräilivät elantonsa. Olisi hienoa, jos olisi ollut televisio jo ennen neoliitttista aikakautta: siinä karvainen kaksijalkainen istuisi oman puunsa oksalla, hallitsisi oman puunsa lisäksi myös naapuripuiden pähkinätuotannon ja sanoisi haastattelijalle ytimekkäästi: no.

Wikipediasta etsin tietoa keräilystä. Keräily on sen mukaan "harrastusmuoto", jossa pyritään liittämään kokoelmaan... mahdollisimman monta esinettä. Olipa osuvat esimerkit: rahankeräys, asekeräys, pullonkorkkien keräily.

Olin potkulautaillut Hakaniemestä lähes Arabianrantaan, kun puhelimeni soi. Vastasin. Kyllä oli ihmisellä ystävällinen ääni ja puhe. Ajattelin, että nyt joku keräilee ystäviä. Petyin. Soittaja myi ovia ja ikkunoita ja niitä meillä jo on.

P.S. Tutkittu on, että "no" on kielemme yleisin sana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti