Viikonlopun kärkihanke

Meillä hallitus määritteli viikonlopun kärkihankkeeksi Paahdetun Syyssalaatin. Toimeenpanin kärkihankkeen valmistelun ja potkulautailin markettiin: punajuuria, ruusukaaleja, rosmariinia, fenkolinsiemeniä, sinihomejuustoa, chorizoa.... Kärkihankkeen valmistelu ei ihan onnistunut ensimmäisessä vaiheessa: piti potkulautailla toiseenkin markettiin.

Lauantai-iltapäivä osottautui huonoksi ajankohdaksi näin laajan ja monista eri aineksista koostuvan hankkeen valmisteluun. Ihmiset, jotka muina arkipäivinä ovat töissä, olivat lauantaina iltapäivällä marketeissa ostoksilla niin että syntyi tungosta marketin käytävillä ja pitkät jonot kassoille.

Pitkästä kassajonosta on semmonen hyöty, että on aikaa jutella muiden jonottajien kanssa. Ensimmäisessä marketissa aloitin jonossa keskustelun Ilta-Sanomien jutusta, joka pyrki selvittämään miten kassakapula oikeaoppisesti sijoitetaan, sijoittaako sen edellä oleva asiakas vai seuraava.

IS:n jutussa kauppiaalta kysyttiin mm. onko kapulalla virallista nimeä. "Kai sen virallinen nimi on ostosten jakaja." Tässä on nyt määritelty ongelmalle nimi ja voimme jatkaa kapulakieleen ja aloittaa lainvalmistelu siitä kenen velvollisuus on asettaa  "ostosten jakaja" hihnalle, edellä olevan vai seuraavan vai pitäisikö kauppojen palkata kapulavastaava.

Jos edelläni oleva asettaa ostostensa jälkeen kapulan hihnalle, minä kiitän. Sanalla Kiitos! on aina ollut myönteinen vaikutus. On syntynyt keskustelua ja seuraavakin on kiittänyt. Ihmiset ovat jopa alkaneet jutella. Kassajonossa voi olla hauskaakin.

Me saimme viikonlopun kärkihankkeemme lopulta maaliin:  200 astetta uunissa ja 35 minuuttia.

Olisiko ihmisestä robotiksi

Rouva sanoi, että Potkulautamies saa hakea Alkosta pullon Chateauneuf-du-Papea. Kävin hakemassa ja kun palasin ilmoitin, että suomalaiset ovat menneet päästään sekaisin. Vävypoika kysyi: - Miten niin? Kerroin, että ihmiset ovat alkaneet puhua tuntemattomille. - Hyvä juttu, sanoi vävypoika.

Menomatkalla markettiin Hämeentien toisella puolella ihmiset odottelivat bussia keskustaan. Pieni poika osoitti Potkulautamiestä ja selitti näkemäänsä äidille. Vieressä seissyt mies peukutti ja huusi kadun toiselle puolelle: - Minäkin olen ajatellut hankkia tommoisen.

Paluumatkalla loivaa ylämäkeä kävellyt mies kysyi: - Onko tuolla helppo liikkua? Kokeile!  Mies otti potkulautani ja pyysi minua kantamaan kassiaan. Taivalsimme tovin yhtä matkaa ja juttelimme.

Kotona kaivoin esille Hesarista repimäni jutut roboteista. Elämä helpottuu, kun "Juttelijarobotit tulevat". Ihmiset alkavat saada seuraa koneista. Japanissa ystävärobotti Pepper myytiin heti loppuun.

"Stanfordin yliopistossa on kehitetty robotti, joka liikkuu kadulla ja tarkkailee ihmisiä. Näin se opettelee sosiaaliseksi." Ihminenkin voisi opetella. "Joidenkin mielestä paras tapa opettaa robotille etiikkaa on luoda sille lapsuus. Se oppisi tapoja ja vastuuta kasvaessaan."

Viimeisin Hesarista repimäni uutinen kertoi Evan raportista ja oli otsikoitu: "Robotti voi olla ihmistä parempi esimies". Ei varmaankaan mene kovinkaan pitkään, kun saan repiä lehdestä arkistooni raportin siitä, että robotit voivat olla kansanedustajia parempia päättäjiä. Ajatelkaa, ei vallanhimoa, kaikki tieto hallinnassa, ei kähmintää eikä lehmänkauppoja, ei korruptiota eikä suvunsuosintaa, vain kaikkia yhdenvertaisesti kohtelevia päätöksiä.

Isaac Asimov kirjoitti robotiikan laeista vuonna 1942 ja lisäsi niihin myöhemmin: robotti ei saa vahingoittaa ihmiskuntaa. Roboteille voi antaa nimen, mutta ei titteliä: jokaisen tittelin takana asuu pieni ihminen.

Puoli päivää turistina Pariisissa

Matkustimme Rouvan kanssa viikoksi Pariisiin. Eleonoran vanhemmilla oli kiirettä töissä: mummista ja vaarista oli apua lapsenhoidossa.

Matka Pariisiin alkoi tavallisella tohinalla Helsinki-Vantaan lentoasemalta. Täyteen varatussa koneessa Rouva istui käytäväpaikalle C ja minä keskipaikalle B. Matkustajia tuli jonossa lisää, hyllyt alkoivat täyttyä käsimatkatavaroista ja jono pysähdellä. Järkälemäinen musta mies etsi tilaa laukulleen. Mietin, että kukahan ressukka tuonkin saa viereensä istumaan.

No, tietysti mies istui viereeni ikkunapaikalle A. Kiinnitin huomiota siihen, että mies ei ottanut lakkia päästään ja pimensi ikkunan, josta tuleva valo häikäisi kännykän näytön. Minä, kokenut matkustaja, tiedän, että lentokoneen nousussa ja laskussa matkustamon ikkunoita ei saa pimentää. Oloni helpottui huomattavasti, kun lentoemäntä huomasi tästä miehelle huomauttaa.

No, lentokone nousi ja tarjoilu alkoi. Tilasimme samppanjaa. En tiedä miten, mutta onnistuin tönäisemään lasini, onneksi vielä tyhjän, lattialle vieressä istuvan miehen jalkoihin. Mies keskeytti kännykkänsä vehtaamisen, nosti lasin ja hymyili ystävällisesti. Kiitin ja häpesin ennakkoluulojani: onpa mukava mies.

Pariisissa veimme Eleonoran aamuisin lapsenhoitajalle ja haimme ennen iltaa takaisin kotiin. Olimme ajatelleet, että päivisin olemme Pariisissa turisteja. Meillä oli mukana jopa pieni kirjanen Pariisin nähtävyyksistä. Tekemistä oli kuitenkin niin, että ehdimme olla turisteja vain yhtenä päivänä.

Suunnittelimme: menemme metrolla Eiffelin tornille, varomme taskuvarkaita ja kävelemme Riemukaarelle. Champs-Elyseellä istahdamme nauttimaan lasilliset ja kävelemme metroasemalle Seinen rannalla.

Menimme metrolla Riemukaarelle: Eiffelin näimme läheltä, kun juna ylitti Seinen.

Riemukaarella pyristelimme eroon japanilaisista turistiryhmistä emmekä nousseet hissillä ylös maisemia ihailemaan. Champs-Elyseetä olimme kävelleet jo pitkälle, kun mieleemme tuli istahtaa juomaan lasilliset - ei enää kahvilan kahvilaa. Kävelimme Louvren ohi ja kilometrin ohi metroasemastammekin: rakennustyöt estivät näkyvyyden.

Pysähdyin ottamaan valokuvan. En kuvannut matkailumainokseen. Halusin kuvan kertovan miltä minusta tuntui. No, ei kuva onnistunut: aina oli bussi tai kuorma-auto tukkimassa maiseman.

Omalla reviirillä

Parsakausi on ohi. Nyt on rapukausi. Meillä keitettiin parsaa, Rouva keitti. Minä sain tehdä hollandaisekastikkeen: pussin sisältö kylmään veteen, kuumennus, kiehautus, hämmennys ja voita. Kastikkeen kokkaus kesti noin viisi minuuttia. Parsat kiehuivat neljä minuuttia.

Televisio oli jäänyt päälle ja kastiketta vispatessa korvaani särähti sana: liikenneraivo. Rouva vaihtoi kanavalle, joka lähetti luonto-ohjelmaa: saalistamista, lisääntymistä ja reviirin puolustamista.

Aikaisemmin päivällä olin potkulautaillut Arabian kauppakeskukseen: hain keittokinkkua parsojen lisukkeeksi. Arabiakeskuksen kohdalla on bussipysäkki. Pysäkillä oli ihmisiä odottamassa. Näin, että bussi nro 74 lähestyi ja niin näki yksi odottajistakin, viime tipassa, nosti kätensä ja viittasi. Kämmen osui naamalleni - vahinko.

Muutaman minuutin potkulautailtuani piti pysähtyä liikennevaloihin. Hämeentielle tunki vasemmalta henkilöautoja: yksi ja kaksi ehti, mutta jonossa oli vanha rotisko, joka käyttäytyi kuin olisi ihka uusi: sammui kun oli pysähdyksissä. Rotisko ei meinannut käynnistyä ja kun lopulta käynnistyi ehti se tehdä vain muutaman kenguruloikan ennen kuin valot taas vaihtuivat punaisiksi.

Rotiskolla liikenteessä ollutta pariskuntaa nauratti. Minuakin nauratti. Hämeentieltä kääntyviä autoilijoita ei naurattanut. Tukin potkulaudalla heidän tiensä: torvi alkoi soida.

Kotimatkalla oli taas hauskaa. Ohitseni kolisteli toinen rotisko, jonka perään oli liimattu tarra tekstillä: Paska, mutta maksettu!

Kotipihaan oli mukava tulla: vastassa oli iloinen ja äänekäs hyörinä. Pihapiirin lapset piirtelivät väriliiduilla pihakiviin. Lasten piirrokset ja värikkäät viivat ovat iloinen asia. Kaikki kuulemma eivät ole samaa mieltä ja joissakin taloyhtiöissä piirtely on kielletty.

Miksi lapset eivät saisi piirrellä pihakiviin - ensimmäinen sade pesee kivet puhtaiksi. Joissakin taloyhtiöissä, onneksi ei meillä, pelätään, että lapset alkaisivat piirrellä myös seiniin. Jos kuljettaa ajatustaan tällä tavalla, voi kieltää minkä tahansa tekemisen, josta itse ei tykkää.

Lintujen päätös: syksy on aikaisessa

Televisiossa kerrottiin selkokielellä, että linnut ovat jo alkaneet muuttaa etelään - kaksi viikkoa ennen aikojaan. Viime päivinä ja viikkoina on ollut niin tuulista, että lintujakin taitaa ottaa päähän olla päivästä toiseen tuulten riepoteltavana. Potkulautamies ainakin on kauppareissuillaan, jo sateenkin vuoksi, joutunut liikkumaan autolla. Tänään sain käydä apteekissa.

Hesarissa on hyvä juttukokonaisuus, jossa lapset kysyvät ja asiantuntijat vastaavat. Kysymys voisi olla vaikka: Mitenkä linnuilla yhteiset päätökset syntyvät ? Päättääkö yksi, että nyt minä lähden etelään ja muut seuraavat ? Vai pidetäänkö kokous ja päätetään porukalla ? Potkulautamies 71 vuotta.

En saanut tähän nyt asiantuntijaa vastaamaan, mutta meillä Arabianrannassa näkee, että paljon parveillaan ja kokoonnutaan, kaakatetaan ja kakitaan ennen matkaa.

Sitten toinen kysymys, joka tulee Lapista: Poroilla rykimäaika kestää syyskuun lopulta loka-marraskuulle. Paliskuntain yhdistys muistuttaa, että rykimäaikaan on syytä pysyä poissa hirvaiden tieltä. Olisiko maailmassa nykyistä rauhallisempaa ja sopuisampaa suurimman osan vuotta, jos ihmistäkin rykityttäisi vain kuukausi syksyisin? Kulvakko, 6 vuotta.

No, näin äkkiä kysymykseesi on vaikea antaa tyhjentävää vastausta. Rykimäaikaan syksyllä hirvakset tappelevat keskenään vaatimista siihen saakka, että toinen osapuoli joko alistuu tai saa surmansa. Muun ajan vuodesta, lähes koko vuoden, poro on yksi sosiaalisimmista sorkkaeläimistä.

Kysymyksesi on vaikea. Sen voi kuitenkin sanoa, että poro on nisäkäs ja ihminen on nisäkäs. Porot tappelevat lyhyen ajan syksyllä, ihmiskunta ympäri vuoden.

Lapsityövoimana Tampereella

Ajelimme Rouvan kanssa viikonloppuna Tampereelle rippijuhliin. Olen syntynyt Tampereella. Lapsuuteni ja nuoruuteni kokemuksista suurin osa on Tampereelta. Nyt oli aika ja aikaa palata näihin maisemiin, Nekalaan.

Pysäytin auton Seppäläntielle Kuoppamäentien risteykseen. Näytin Rouvalle tietä Jokipohjantien suuntaan ja kerroin, että siinä oli elämäni ensimmäinen työpaikka, josta sain palkkaa. Olin noin viisi vuotta vanha kun paikalla oli miehiä tietöissä. Minäkin halusin töihin ja pääsin, lapiohommiin.

Työkaluni lapio oli suurempi kuin minä. Vedin sitä jonkin aikaa perässäni, lopetin ja minulle maksettiin palkka. Äidille kerrottiin, että olin kävellyt jonkin matkaa kotiin päin, kääntynyt takaisin ja tokaissut mestarille: - Lopputili kans!

Rouva tokaisi tästä kokemuksestani, että "työ alkaa, kun tarjoutuu töihin". Kotona Helsingissä luin Hesarista, että sosiaalisessa mediassa levinnyt #firstsevenjobs on saanut "suomalaiset listaamaan ensimmäisiä työkokemuksiaan".

Työni no 2: Alkuvuodesta 1954 kahvi vapautui säännöstelystä. Paulig edisti myyntiään ja painatti kahvipussien tukipahveihin autokuvia. Kuvista tuli keräilyhitti. Me asuimme väliaikaisesti äidin lyhyttavarakaupan takahuoneessa Satakunnankadulla. Samassa korttelissa oli Uusi Kivipaino, joka painoi pahville autokuvat. Minä (täytin syksyllä 10 vuotta) hain suoraan painosta näitä kuvia suurina arkkeina. Kotona tein töitä ja leikkasin kuvat oikeaan kokoon ja kävin niillä kauppaa Nekalan kansakoulun pihalla.

No, äiti kielsi kuvien "kerjäämisen". Ei mennyt kuitenkaan montaakaan päivää, kun tulin kotiin pahviarkin kanssa täynnä autokuvia. "Minähän kielsin kerjäämisen!" - En kerjännyt. Ostin pussin karkkeja ja tarjosin painon miehille. Sain nämä kuvat kiitokseksi.

Työni no 3: Jouluapulaisena äidin kaupassa.

Työni no 4: Olin 14 vuotta vanha, liian nuori oikeisiin palkkatöihin. Pääsin kuin pääsinkin, suhteilla, Rauma-Repolalle kesäksi metsätöihin vesomaan ja kylvämään kulotettuja alueita. Metsäkämppä oli Ähtärissä. Kämpässä nukkui kerrossängyissä lähes 30 metsätyömiestä. Vanhin miehistä oli syyllistynyt tappoon ja istunut elämästään monta vuotta vankilassa. Hänellä oli tapana illalla ennen nukahtamista muistella ääneen elämäänsä ja lopettaa jutustelu tyytyväisenä naurahtamalla: kiäh, kiäh, kiäh.

Työni no 5: Keskikoulun viimeiset kaksi luokkaa kävin Riihimäellä. Muutimme sinne isän työn perässä pariksi vuodeksi. Kesällä olin TVH:lla tietöissä ja talvisin hoidin naapurin pojan kanssa TVH:n toimistoparakkeja ja konehalleja viikonloppuisin. Kesän tietöistä jäi päähäni muistoksi iso arpi: kuorma-auto, jonka kopissa istuin, ajoi kolarin.

Työni no 6: Äidin kauppa joutui lopettamaan toimintansa. Vanhemman veljeni kanssa päätimme muuttaa Raahen lähelle Saloisiin enomme maatilalle. Veli ajoi Rautaruukin työmaalla kauhakuormaajaa ja minä heräsin aamuisin klo 5 navettaan lantaa luomaan. En saanut työstäni palkkaa. Lähdin Ouluun työnhakuun.

Työni no 7: Oulussa kävelin Pakkahuoneenkadulta Pohjolan Työn toimitukseen. Kysyin, voinko tulla lehteen toimitusharjoittelijaksi. Minut otettiin töihin - olinhan minä, vaikka olinkin vielä koulupoika, kirjoitellut juttuja Tampereella Aamulehteen. Tätä tietä kulkee nyt Potkulautamies.

Oikealla Viinikan kirkko, sen takana vasemmalla Nekalan kansakoulu ja kuvan vasemmassa laidassa palanen Iidesjärveä. Minun maisemani.

Kun isoisä älykännykän osti

Rouva huokaisi särkyneellä äänellä: - Voi ei!

Kaikki alkoi siitä, kun rouva aikaisemmin kesällä oli mennyt iltapäivällä klo 13 tapaamiseen, joka oli sovittu aamuun klo 11. Totesimme yhdessä, että päivittäiset rutiinimme helpottuvat, jos meillä on yhteinen kalenteri. Rouvalla on ollut älykännykkä jo monta vuotta, sama jota olin vähällä korjata vasaralla. Minä taas vakuuttelin, että minähän en vanhaa simpukkaani älykännykkään vaihda.

No, vaihdoin sittenkin. Perheemme nuoripari nimittäin piipahti maailmankiertueellaan Helsingissä ja heillä on osaamista älykännyköistä. Rouva totesikin, että "jos, niin nyt on sopiva hetki. Potkulautamies saa hakea Gigantista älykännykän".

Hieno laite. Vähän hankala käteen puhelimena, mutta sisältää kaikensorttisia mahdollisuuksia: kamera, kartat, kauppa, kukkaro, laskin, lisälaitteet, jne, loputtomiin. Enkä ollut osannut kuvitellakaan, että kun aikani ja oikealta etäisyydeltä tuijotin sitä, niin sain tervehdyksen: Tervetuloa Kari.

Ja kun älykännykkää oikein ohjelmoitiin, niin johan alkoi yhteinen kalenterikin toimia. Ei tule enää sekaannuksia lääkäri-, parturi-, hieronta-, autonhuolto-, jne ajoissa. Mutta kun sitä sitten taas kerran aikani ja oikealta etäisyydeltä tuijotin niin se tervehti: Tervetuloa Satu. Tuijottamisen sijaan näppäilen nyt pin-koodin.

Samalla kun meille syntyi yhteinen kalenteri meille syntyi myös yhteiset puhelutiedot. Siivosin puhelinluettelostani yhteystiedot, jotka mielestäni eivät sinne kuuluneet. No, aamulla Rouva etsi kännykästään terveydenhoitajansa suoraa numeroa - ei löytynyt: Voi ei!

Kävi tämän älykännykän kanssa semmoinenkin tapaus, että se ei hälyttänyt tulevasta puhelusta. Kesti kauan tutkia netissä käyttöohjeita, löytää volume key ja huomata kuinka helppo sitä on käyttää, säätää puhelin vaikka äänettömälle, vaikka ihan vahingossa.

Puhelin ei kuitenkaan soinut moneen päivään. Oliko kännykkään tullut uusi vika? Pyysin Rouvaa soittamaan. Kyllä kilisi ja täysillä.

Älykännykän kamera on erinomainen.