Olemmekohankö onnellisia ?

Pekingissä on yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut. Yksi sana sisältää kolme asiaa. Kymmeniä vuosia sitten lukioluokilla vitsailtiin sanalla: ylioppilastutkintolautakunta. Siinä on yhdessä sanassa jo viisi asiaa. Ei ole mikään ihme, jos ulkomaalaiset pitää meitä harvasanaisina, kun jo yhdenkin sanan sanominen kestää.

Meillä on näitä sananlaskujakin. Mitähän tämäkin sana tarkoittaa, laskutetaanko sanoista vai lasketaanko niitä vai laskettelevatko sanatkin. Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Puhuminen on hopeaa mutta vaikeneminen kultaa.

Rouva tokaisi tänään, että Potkulautamies saa aukaista television. Sieltä tulee lähetys Pekingistä. Painelin, en lipettiin vaan television käyntiin. En istahtanut heti katselemaan: hain keittiöstä kaljaa. Kuulin selostuksen, sanat tulivat nopeasti ja hurmiossa huutamalla. Selostusta kuunnellessa ensimmäinen ajatukseni oli: eihän 100 metrin välierät vielä ole alkaneet.

Totuus paljastui hetikohta. Televisiosta tuli kuvan kanssa 20 kilometrin kävelyn loppuvaiheet. Jännää! Minä annan tästä suorituksesta selostajalle hopeamitalin.

Kultamitalin annan miehelle, jonka viereen tyhjälle paikalle istuin eilen ratikassa. Menimme porukalla Helsingin keskustaan, Eleonor (10 kk) mukana, aikaiselle illalliselle. Vieressäni parin pysäkin välin istunut, lähes keski-ikäinen mies, ei reagoinut istahtamiseeni mitenkään. Olisin mielelläni sanonut hänelle: Hyvää iltaa!, mutta enpäs sanonut. Ei mieskään mitään sanonut.

Mies nousi jäädäkseen seuraavalla pysäkillä.  Annoin hänelle kohteliaasti tilaa, nousin ylös minäkin ja siirryin syrjään. Yritin hymyillä. Mies ei sanonut mitään. Kultamitalin arvoinen suoritus.

Mahtoi olla onnellinen mies. Kell onni on, se onnen kätkeköön!

Bhutanissa mitataan onnellisuutta. Kesäkuussa törmäsimme pääkaupunki Thimphussa kauppaan, joka myy, ei autoja, ei leluja, ei elektroniikkaa, ei uutta muotia, ei lomamatkoja, ei viinaa - vaan onnellisuutta, ainakin kaupan nimi mainostaa onnellisuutta.

Onnellisuus ei ollut ostettavissa: kauppa oli kiinni. Olisimme niin mielellämme Rouvan kanssa käyneet tutustumassa kaupan valikoimiin ja hintoihin: pieni onnellisuus olisi varmaan maksanut vähän ja suuri onnellisuus todella paljon.

Outo ilmiö Arabianrannassa: puista putoili oksia

Potkulautailin Arabian kauppakeskukseen. Jo kaukaa näin kuinka kadun varrelle istutetuista puista tipahteli oksia. Lähempänä huomasin, että puita hoidettiin. Mitään ääntä en kuullut. Kun tulin kohdalle ihmettelin työnjohtajalle, että "tehän ette käytä polttomoottorilla käyviä leikkureita".

- Käsityönä tehty jälki on parempaa.

Niinpä! Meidän taloyhtiön pihalla pensaitakin hoidetaan semmoisella metelillä, pärinällä, että hermot menee. Ns. puutarhurilla on kuulosuojaimet, mutta ei niitä asukkaille jaeta.

Hiljaisuus rauhoittaa! Ei aina. Ei ainakaan, jos mököttää pahantuulisuuttaan.

Minulla on omakohtaisia kokemuksia. Pari päivää sitten Rouva sanoi, että Potkulautamies saa käydä ostoksilla ja hommata kaksi Holli-tuolia, tammirunkoiset ja tumman harmaalla verhoillut. Netistä selvisi, että Helsingissä Holli-tuoleja myy Boknäs. Kätevimmin käsillä on myymälä Martinlaaksossa.

Helppo nakki. Löysin heti Martinlaaksontien ja yritin hitaasti ajellen löytää talon no 45. Oikeesti, en nähnyt yhdenkään talon seinässä numeroita. Ajoin tien päästä päähän pariin kertaan enkä nähnyt missään edes lukevan Boknäs. Hermostuin.

Soitin numeropalveluun ja minulle selvisi, että olin ajellut edestakaisin väärää tietä: oikea osoite oli Martinkyläntiellä.

Löysin Boknäsin myymälän. Minä pihisin kiukusta. Paha oloni oli kumuloitunut ja mielestäni edelläni asioinut rouva tuhlasi aikaani kyselemällä ihan turhia ja itsestään selviä asioita.

Avasin suuni ja selostin takanani seisoskelevalle, että pahantuulisuuteni johtuu siitä, että ajelin lähes tunnin edestakaisin Martinlaaksoa ja hain Booknäsiä. Helpotti. Myymälän henkilökuntakin oli mukavia ihmisiä. Tuoleja, joita Rouva oli lähettänyt hakemaan, ei ollut varastossa. Sain lainaksi näytillä olleet Holli-tuolit. Ostamani tuolit tulevat kuuden viikon kuluttua.

Lisää tuoleja tarvitaan, koska lapset ovat kylässä. Eleanor (10 kk) tulee Pariisista ja Ellallekin piti hommata pinnasänky. Rouva googletti sängyn Arabianranta kierrättää-sivustolta. Ellalle turvaistuin autoon löytyi Intiankadun Vekarakirppikseltä ja halvalla. Minä en tiennyt minkälainen turvaistuin alle vuoden ikäiselle pitää olla. Nuori tyttö kassalla sanoi, että hänellä ei vielä ole tarvittavaa kokemusta, "mutta kysy asiakkailta, heillä on kokemusta".

Kysyin. Sain iloista ja ystävällistä apua; vaarit eivät taida useinkaan käydä ostoksilla Vekarakirppiksellä. Porukalla pohdimme, äidit ja minä, mikä tarjolla olevista turvaistuimista on sopiva. Yksi äiti haki rappujakkaran. Minä kiipesin rappujakkaralle ja nostin turvaistuinta alas ylimmältä hyllyltä - kolme käsiparia otti sen vastaan.

Jälkeenpäin ajattelin: koskahan joku kantapäätön pääekonomisti laskee tämmösen kivan yhdessä toimimisen ja puuhastelun haitalliseksi bruttokansantuotteen kasvulle. Ammattiliitotkin ärähtävät: kun uutta ei tehdä, teollisuustuotanto laskee ja kaupan volyymit kärsivät.

No, minun oli hyvä olla ja iloinen mieli, mutta sitähän ei bruttokansantuote mittaa.

Monikulttuurinen bussimatka Helsingissä

Ajeltiin Rouvan kanssa Parkanon kautta Kittilästä Helsinkiin. Kotona Arabianrannassa jääkaappi oli tyhjä ja Rouva totesikin, että Potkulautamies saa hakea kauppakeskuksesta ruokaa. Työnsin potkulautaa ulos kauppakeskuksen parkkihallista. Kaksi isoa miestä nojaili seinään ja kuulin, kun toinen kysyi: - Onko tässä lähellä mitään hyvää kiipeilypaikkaa?

Ohimennen valistin ukkoja, että Arabianrannassa ehkä ei ole, mutta tuossa vieressä on kutosen ratikan pysäkki, jolla pääsee Hakaniemeen. Siellä on erilaisia järjestöjä ja virastoja - ihan hyviä kiipeilypaikkoja. Äijät murahtelivat siihen tapaan, että jatkoin matkaa pysähtymättä.

Matkalla Kittilästä Helsinkiin kuuntelimme radiota. Jos radiossa on mielenkiintoisia keskusteluja, matka etenee nopeasti. Oulun korkeudella paikallisradio toisteli, uutisetkin toistelivat emeritus presidentti Martti Ahtisaaren lausuntoa, jossa hän golfkentän laidalla kertoi olevansa suomalainen, pohjoismaalainen, eurooppalainen ja maailmankansalainen. Lausunnon oli innoittanut vilkkaana käyvä keskustelu monikulttuurisuudesta.

Toinen kannanotto, joka jäi radiojutuista mieleeni, koski lastensuojelua. Lääkäri totesi viisaasti, että hallintorakenteiden syntyminen on vieraannuttanut ihmiset todellisuudesta. Juts niin!

Suomalaisessa kulttuurissa on nyt rapuaika. Kotiinpaluumme seuraavana päivänä Rouva sanoikin, että Potkulautamies saa hakea Stokkalta neljä rapua. Menin bussilla. Matka keskustaan ja takaisin oli erittäin monikulttuurinen. Arabianrannasta rautatieasemalle bussia ajoi virolainen mies. Minä istuin mielipaikalleni eturiviin käytäväpaikalle, josta on hyvä puheyhteys kuljettajaan. Ikkunapaikalla istui suomalainen mies, mustassa puvussa musta asiakirjasalkku sylissään.

Sanoin, hyvää päivää! Mustiin pukeutunut suomalainen mies ei reagoinut millään tavalla. Sen sijaan bussikuskin kanssa meille syntyi vilkas keskustelu, liikenteestä ja kireistä aikatauluista. Tuli siinä ilmaan myös vitsi Viron neuvostoajoista: pulaa oli vessapaperista: - Äiti antoi pojalle rahaa lehden ostoon,mutta isä vei pojalta rahat ja osti niillä viinaa. Äiti moitti miestään, johon mies vastasi, että kuuleehan uutiset radiostakin. Äiti tähän: - Pyyhi sitten takapuolesi radiolla.

Mustiin pukeutunut suomalainen mies ikkunapaikalla hymyili.

Kotimatkalla istahdin odottamaan bussia penkille, jolla jo istui niin musta mies, kuten anoppi sanoisi, että surku tuloo. Meillä oli mielenkiintoinen keskustelu. Kaveri oli kotoisin Guinea Conacrysta. Häneen teki vaikutuksen, että olin tavannut ja tunsin naapurimaan itsenäisyystaistelun johtajan ja sitten presidentin Luiz Gabralin. Olimme samaa mieltä siitä, että Guinea Conacryn presidentti Sekou Toure oli surkimus.

Bussi tuli. Kuljettaja oli marokkolainen. Istuin taas mielipaikalleni. Lähestyimme Arabianrantaa. Kuljettaja kertoi, että taivaalla on tummia pilviä ja kysyi: - Onko sinulla sateenvarjo mukana?

P.S. Monikulttuuria tämäkin. Lapissa mökkejä vuokraavat moitivat ennen käytöksestä venäläisiä vierailijoita, sitten moitittiin norjalaisia, mutta nyt surkeinta jälkeä jättävät yritysten piikkiin lomailevat suomalaiset. Nämäkin tikat on ihan vaan huviksi katkottu kelvottomiksi.

Kyllä ilmassa on tilaa hyvillekin uutisille

Eikö ole ihmeellistä tämä tiedonvälityksen tekniikka. Radio on vanha keksintö. Ilmassa on nyt mieletön määrä erimittaisia radioaaltoja. Ilmassa kulkee äänen lisäksi kuvia. Ilma, jota hengität, on täynnä tietoa.

Ennenvanhaan hevoset vetivät kärryjä kärryteillä. Tänään hevosia vedetään auton perässä moottoriteillä. Liikennettä maanteillä on paljon ja radio on hyvä väline tiedottaa liikkujille miten liikenne missäkin sujuu. Minäkin ajelin Leviltä Kittilän kirkolle ja sain radiosta tärkeän liikennetiedotteen: Espoossa, tiellä 110, on risteys, jossa liikennevalot ei toimi.

Kittilässä ei ole liikennevaloja. No, eiväthän liikennevalot aina edes toimisikaan. Olisi se kuitenkin hauskaa, jos autolijat pääkaupunkiseudulla kuulevat aamuruuhkassa radiostaan liikennetiedotteen: - Kittilässä Rovaniemelle ja Sodankylään menevien teiden risteyksessä liikennevalot on epäkunnossa.

Kerrankin valtakunnan metiassa julkaistaisiin Kittilästä informaatiota, joka on totta. Joku sattaisi jopa innostua etsimään kartalta missä on Kittilä. Minä kyselin vuonna 1965 ihmisiltä New Yorkissa tiesivätkö he missä on maa, jonka nimi on Finland (Suomi). Vastaukset voi tiivistää: - Aaa! Finland! Eikös se ole saari Atlantin valtameressä?

Kittilän Levillä, tunturin päällä, tanssittiin viime lauantaina jo viidennet K65 illallistanssiaiset. Parketilla pyöri noin 300 "vanhusta". 200 heistä majoittui Hotel Levi Panoramaan. Iltapäivällä oli ohjelmaa, josta Rouva kirjoitti blogissaan otsikolla: - Kittilässä alkoi vanhusten vallankumous. Kittilän "vanhukset" ideoivat tapoja "joilla ikäihmiset voivat pitää huolta toisistaan".

K65 Illallistanssiaiset, K75 Lomat, pikkujoulut, yhteiset lounastilaisuudet ja ympäri vuoden jatkuvan viikottaisen liikunnan maksaa Kittilän ihmiset ry: yhdistyksen jäsenet ja toimintaa tukevat yritykset. Tämä on hyvä uutinen, josta muutkin voivat ottaa opiksi.

No! Ei tästä tapahtumasta, ei radioon eikä televisioon, riittänyt aihetta uutiseen. Yleensä ja poikkeuksetta uutiset ovat synkkiä, masentavia. Mitä turhaan pilaamaan mukavaa alakuloa hyvillä uutisilla. MTV3, ilmeisesti yhtiön tutkivat journalistit, olivat löytäneet myönteisen uutisen: - Strömsön saarelle rakennetaan vain tosi rikkaille tarkoitettua lomakeidasta. Hyvää julkisuutta ja myönteinen uutinen businekselle.

No! Ihmisillä on tapa eristäytyä omiin oloihinsa toisten samanlaisten seuraan. Ennenvanhaan spitaalisillakin oli oma saarensa.

P.S. Lauantaina 25.7.2015 Levin golfkentällä pelattiin jo 5. hyväntekeväisyyskilpailu Kittilän ihmiset ry:n hyväksi. Kilpailun tuotto: 9 500 euroa.

Enteellinen kuva potkulaudasta

Kyllä on kummallista: olemme Rouvan kanssa Kittilässä järjestelleet menneisyyttämme joko roskiin tai uusiin lokeroihin, mutta minä kuljeskelin viime yönä unissani vielä nuoruuteni maisemissa Tampereen Nekalassa. Talot Koskuentiellä eivät olleet enää entisellään ja siirtolapuutarhan paikalle rakennettiin kerrostaloja.

Vuosikymmenten ajan mappeihin ja laatikoihin on kerääntynyt hallitsematon määrä paperia. Rouva sai tyhjennettyä lähes 20 mapillista asiakirjoja ja tarpeettomia papereita, jotka minä ajoin silppurin läpi ja vein kierrätykseen. Aika paljon jäi muistoja talteenkin.

Löysin arkistoista teinipoikana Nekalassa kirjoittamani tarinan: Kuin Uni. Paperi, jolle juttu on kirjoitettu, on muuttunut kellertäväksi ja se on jo taitoksistaan repeillyt. Tarinan idea on, että elämä on kuin juoksu puiston läpi. Tarinassa mies juoksee puiston poikki hiekkapolulla "eikä hänellä ollut aikaa ottaa kiveä kengästään". "Se kalvoi hänen jalkojaan, mutta puiston penkki pysyi tyhjänä."

Tämmöisiä "syvällisiä" kirjoitin murrosiässä yli 50 vuotta sitten.

Mapeissa oli tallessa asiakirja vuodelta 1977, jossa Tampereen kaupunginviskaali kirjoitti äitini titteliksi: "insinöörin vaimo, Tampereen kaupungista". Eikä tästä ole kulunut vielä 40 vuottakaan.

Vuosien aikana lapsiltamme saamien onnittelukorttien pino on korkea. Pinosta löytyi kortti, jonka kuvassa kaksi nallekarhua, tyttönalle ja poikanalle, huristelevat iloisesti keltaisella potkulaudalla. Siinä Rouva ja Potkulautamies huristelivat hääpäivänään yhdessä jo vuonna 2003 - lähes 10 vuotta ennen kuin hankin keltaisen potkulaudan.

Mapeista löytyi lehtileikkeitäkin.

Hesarin toimittaja oli käynyt matkallaan Singaporen toimistossamme. Jutussa kirjoitettiin , että olemme "yksi harvoista maailmanlaajuisesti toimivista suomalaisista palveluyrityksistä". Sillä on toimistoja "Suomen lisäksi 12 maassa ja yli 800 yritysasiakasta eri puolilla maailmaa".

Ainakin sain matkustella ja nähdä maailmaa. Pisimmillään työmatka taisi kestää 6 viikkoa. Ihan oikein ja aiheesta tyttäreni, kun ihailimme iltapimeässä avaruutta, komensi minua tarmokkaasti: - Ja sinnehän sinä et ainakaan lähde!

Minulle on sävelletty ja sanoitettu myös laulu: Isän tervetuliais sävelmä:

Lapsille tukkapölyä

Rouva sanoi, että Potkulautamies saa hakea poroa Sirkan kaupasta. Potkulautailin koillisrinteeltä Levin keskustaan. Matka on vajaat 4 kilometriä. Pitkän ja loivan nousun jälkeen loppumatka on mukavaa laskettelua: vauhti kiihtyy ja etupyöräjarrun kanssa on oltava varovainen.

Tukkani tuli hetkessä harmaaksi - ei pelosta vaan pölystä.

Euroopan puhtaimmassa ilmassa samaan tomupilveen  kevyen liikenteen väylää lasketteli polkupyörillä nuori perhekin: isä, äiti ja kolme pientä lasta. Rakenteilla on jo pitkään ollut liikenneympyrä, joka odottaa päällystämistä. Paikalla on nopeusrajoitus, mutta autojen vauhti riittää nostamaan pölyn ilmaan. Kenen silmille se osuu, riippuu tuulesta.

Millainen muistijälki ja kuinka pitkäksi ajaksi lapselle jää pyöräilystä  pölypilveen?

Minun varhaisin muistikuvani on Rovaniemeltä 1940-luvun loppupuolelta. Osasin jo kävellä ja puhua ja äiti oli antanut tehtäväkseni hakea lähikaupasta pulloon kermaa. Matkan varrella miehet olivat töissä, kaivoivat kuoppaa tien viereen ja pyysivät, että tuon heille kaupasta tupakkaa. Kurotin montunreunalta ottamaan rahat ja putosin päälleni kuoppaan Tämän minä muistan.

Sitä minä en muista, että olin palannut kotiin naama veressä ja pullo kädessä. Itkuisella äänellä olin kuulemma tokaissut äidille: - Eikö ole hyvä, että pullo ei mennyt rikki! Muistona tästä kauppareissusta keskellä otsaani on arpi.

Olimme muuttaneet Rovaniemeltä takaisin Tampereelle, Nekalaan. En ollut vielä kouluiässä ja muistan, että olin rakentanut hiekasta komean linnan. Naapurin isompi poika tuli ja hyppeli linnani maan tasalle. Minä otin kiven ja heitin sillä lurjusta polveen. Pojan isä ja äiti tulivat illalla meille valittamaan tapauksesta. Minä istuin portaitten alla piilossa ja pelkäsin. Mitään ei tapahtunut.

Muistan, että toisen kerran menin portaitten alle pelkäämään kun olin 7 vuotta ja kävin Nekalan alakansakoulua. Luokkamme teki luontoretken Lahdesjärven läheiseen metsikköön, joka oli minulle hyvin tuttu paikka. Olimme kavereiden kanssa jopa yöpyneet metsään rakentamissamme risumajoissa. Halusin tietysti luokkakavereille näyttää paikkoja, luokka hajaantui eikä Irmeli Manninen, opettajamme, pysynyt kaikkien perässä.

Opettaja Manninen tuli illalla itkien kertomaan vanhemmilleni, mitä olin tehnyt. Istuin portaitten alla piilossa ja pelkäsin. Mitään ei tapahtunut.

Oikein hyvin muistan kun en päässyt piiloon ja tapahtui. Me asuimme Nekalassa. Iidesjärven toisella puolella Järvensivulla oli isäni lapsuudenkoti. Alle kouluikäisenä kävelin joskus mummulaan. Kerran mummulaan oli kokoontunut meidän perhe sekä isän sisaruksia. Mummu siinä sitten tokaisi, että Seikkakin tulee tänne syömään ja valittaa, että "kotona ei saa ruokaa". Mielestäni mummu valehteli.

Mummun sanat kolauttivat isäni ylpeyttä ja hän komensi minut hakemaan koivusta risun ja sitten sain piiskaa. Olen vieläkin loukkaantunut julkisesta nöyryytyksestä: äitini ja anoppinsa eivät olleet ihan parhaissa väleissä.

Minusta Valituissa Paloissa oli monta vuotta sitten hyvä tarina. Kaksi perhettä, naapurukset, säästivät rahaa. Kun säästöjä oli tarpeeksi, toinen perhe teki remontin ja vaihtoi kylpyhuoneeseen uudet kaakelit. Toinen perhe osti rahoilla yhteisen lomamatkan. Kummankahan lapset vanhempina muistavat: kylpyhuoneen uudet kaakelit vai isän ja äidin kanssa vietetyn riumukkaan loman?

Kittilän markkinat

Autoilimme Rouvan kanssa Lappiin, Kittilään. Minulla on tapana lehtiä lukiessani repiä irti ja taltioida mahdollista myöhempää käyttöä varten jutut, jotka kolahtavat ja uskon, että voin siteerata niitä blogissani. Otin koko nivaskan mukaan Kittilään ja perillä sitten siivosin suurimman osan roskakoriin.

En usko, että tässä nyt kävi niin kuin Taidehallin taannoisessa näyttelyssä: Taidehallin siivooja siivosi vahingossa pois taiteilijan performanssiin tarvittavan materiaalin. Taidehallin johtajan mukaan kyseessä oli "talon sisäinen tiedonkulkuvirhe".

Eikös olekin ihmeellistä: tietoa tulee ja sitä tulvii ja se kulkee erilaisia reittejä. Kittilää ja sen vaaleilla valittuja päättäjiä media on jo puolitoista vuotta riepotellut tunturiänkyröiksi ja lappilaisiksi suhmuroijiksi. Koko soppa alkoi syksyllä 2013. Antti Rinne erotti Jouni Palosaaren ja Kittilän kunta erotti kunnanjohtajan ja Levi Ski Resortin hallituksen ja siinä mukana meni Antti Rinnekin.

Hotelli Levitunturin johtaja muuttaa Imatralle. Levin ja Imatran kylpylähotellien tausta on sama: ammattiliitot. Valtio rahoitti RAY:n kautta Imatran Kylpylää sen 47 miljoonan markan alkuinvestoinnissa 37 miljoonalla markalla. Tämmösillä tuilla me kaikki alkaisimme yrittäjiksi. Kyllä sitten olisi kiva pienellä paikkakunnalla tuntea olevansa iso herra.

Olen kovasti miettinyt miten Suomen Kuvalehti ja sen kirjoituksia lainannunut media on vaikuttanut kittiläläisiin. Huokaisen helpotuksesta. Olimme Rouvan kanssa viime torstaina Siitosen kylässä Kittilän Kesämarkkinoiden avajaisissa. Kyläläiset olivat porukalla järjestäneet, lapset mukana, ohjelman. Vieraita oli eri puolilta suurta kuntaa. Kyläpäällikkö tarjosi meille 15 vuotta vanhaa hillapontikkaa - kyllä oli hyvää. Kiitos!

Sunnuntaina kävimme markkinoilla Kittilän keskustassa. Tunnelma markkinoilla oli hyvä. Kairan Laulajat lauloivat, Mandoliinimiehet soittivat, mieskuoro Kulvakot (kulvakko: rykimäkauden uuvuttama hirvas) esiintyi ja monet muut. Kittilässä on paljon lahjakkaita soittajia, laulajia, taiteilijoita. Ihmettelen, miksi etelän varesten piti käydä täällä raakkumassa.

Juha Ristamäki kirjoitti Iltalehdessä laajan artikkelin Kittilä-farssin taustoista. Kohta, kun olimme saapuneet Kittilään, minulle kerrottiin, että "se Ristamäki on saanut potkut". Ajattelin, että tästähän saa hienon blogin, jossa juorun lähteeksi ennenvanhaan olisi paljastunut sentraalisantra. Ei se tänään mene sillai, suusta suuhun. Joku oli vaan ihmetellyt facebookissa, että onkohan se Ristamäki saanut potkut, kun ei ole ilmestynyt uusia juttuja. Jos ei mollannut, niin toivoi lisää juttuja.

Matkalla Kittilään markkinoille kyydissä ollut "änkyrä" kertoi, että Ristamäen kirjoituksen tultua julkisuuteen ihmisten "vouhkaaminen" loppui. No, mitä nyt Suomen Kuvalehti vielä jaksaa jatkaa.