Ei tartte matkustella: Kreikka tuli Suomeen

Rouva sano eilen, että Potkulautamies saa hakea Prismasta leipää: - Kaupat voivat huomenna olla kiinni. Potkulautailin Prismaan Vantaankosken kautta Viikin luonnonsuojelualueen reunaa. Hiekkaisella kevyenliikenteen väylällä minut ohitti vain kaksi kulkijaa, toinen hurahti ohi polkupyörällä ja toinen hiihtämällä, rullasuksilla tietysti.

Yksin potkulautaillessani mietin, että taitaa tulla syksy: sää oli muuttunut koleaksi, kuntojuoksijat kadonneet eikä kilpapyöräilijöitäkään näkynyt. Iloinen asia oli, että yksi vastaan kävellyt vanhempi naisihminen sanoi: Päivää! Kiva, kun ihmiset tervehtivät.

Palasin leivän kanssa kotiin. Pihalla kyykki naisihminen, joka noukki paperilla maasta jotain. Kysyin: - Mitä löysit? "Koirankakkaa keskeltä pihaa. Tässä leikkii paljon lapsia. Kyllä ihmiset eivät välitä muista ihmisistä sitten yhtään!"

No, tänään oli sitten päivä, josta media oli pyöritellyt pitkään: suurmielenosoitus. Ei ole toviakaan kulunut siitä, kun televisiosta katseltiin kreikkalaisten mielenosoituksia ja paheksuttiin. "Mitä siinä kiukuttelevat, itsehän ovat itsensä tommoseen jamaan ajaneet." "Ihan omaa syytä."

Televisio näytti suomalaisen, historiallisen "suurmielenosoituksen" suorana lähetyksenä. Ay-pomo aloitti joka toisen lauseensa sanoilla: Hyvät Ystävät!

Minusta maailma olisi paljon parempi, jos meillä kaikilla muillakin olisi 30 000 ystävää. Aloitetaan naapureista!

P.S. Tämä kuva on Hämeentieltä Arabianrannasta. Taloja on remontoitu vuosi-kaksi. Nyt tämä taideteos piristää ympäristöä. Minusta teoksen pitäisi olla pysyvä ja sille pitäisi keksiä nimi. Ehdotuksia?

Täytyy ay-pomonkin palkkansa tienata

Potkulautailin taas kerran kotiin Prismasta. Päivä oli kirkas, kännykkä ilmoitti: puhelu. Kirkkaassa valossa kännykän näytöstä ei näe mitään, ei edes kuka soittaa. Pari päivää myöhemmin matkustin bussilla Helsingin keskustaan. Istahdin etupenkkiin käytäväpaikalle. Ikkunapaikalla istui nuori mies, joka näpytteli ahkerasti älykännykkäänsä.

Tervehdin, niin kuin hyviin tapoihin kuuluu ja jatkoin, että nämä paikat ovat bussin parhaat paikat: näistä näkee hyvin ulos. Nuori mies nosti katsettaan kännykästä ja vakuutti, että "minä olen ihan samaa mieltä" ja jatkoi kännykkänsä näpelöintiä. Itse asiassa koko matkan aikana en huomannut, että nuori mies olisi katsonut ikkunasta ulos.

Kotona murehdin uutisia. Pakolaisia virtaa Eurooppaan, ISIS katkoo vääräuskoisilta päät, Suomen talous on kuralla ja AKT:n puheenjohtaja uhkailee, että työnseisauksia tulee lisää, "jos hallitus ei taivu". Oma kirjoitusnurkkaukseni on valolta suojassa, joten näen, mitä tietokoneen näytössä lukee. Kirjoitin hakusanaksi AKT. Voi että!

Netissä markkinoidaan monenmoista tuotetta, joissa on AKT:n logo: thermos teräsjuomapullo, vetoketjullinen huppari, LED-valaistu reppu, retropipo, aurinkolasit, nuorekas huppari "Strong Union. 40 tuotteen listalla on myös bokserit miehille ja hipsteripöksyt naisille - kai näissäkin joku logo on.

AKT-hakusanalla löytyi myös Hyvinvointilomat. Järjestö junailee tuettuja lomia toisten järjestöjen jäsenille, lähinnä ammattiliitoille. Lomakeskuksessa omavastuu on 20e/vrk ja kylpylähotelleissa 25e. RAY avustaa. Ensin valtio tukee kylpylän rakentamista ja sitten jakaa rahaa, että kylpylään saadaan asiakkaita.

AKT:n puheenjohtajan koulutus on talouspäällikön tutkinto Helsingin markkinointi-instituutista. Hyvin on osattava markkinoida, ainakin liiton jäsenille: viime vuoden lopulla AKT:n puheenjohtajan kuukausipalkkaa nostettiin lähes 1 000 eurolla (jäsenten palkankorotukset 20 e). AKT:n hallituksen varapuheenjohtajan mukaan ay-johtajien vuosiansio on keskimäärin noin 100 000 euroa. "Korotuksen jälkeen Piirainen pääsee jo noin 86 000 euroon vuodessa."

Samaan aikaan AKT korotti jäsenmaksujaan 0,2 prosenttiyksikköä - 1,8 prosenttiin palkasta.

Nätisti kysymällä parempaa palvelua

Rouva totesi, että Potkulautamies saa hakea marketista soppakauhan. Lähtiessäni mietin, että onpa pilvinen, mutta hyvä päivä potkulautailla. Ei matka hissillä 8. kerroksesta alas kestänyt kauan, kuitenkin sen verran, että sää ehti muuttua sateiseksi. Toimin päättäväisesti ja otin hetkeäkään vatuloimatta käyttöön suunnitelman B: menin Prismaan bussilla.

Kun lähestyimme markettia, painoin nappulasta Stop. Kysyin kuitenkin varmuuden vuoksi kuljettajalta: - Onko tämä pysäkki lähinnä Prismaa. "Ei ole. Painoitko nappia?"

No. Olin painanut. Kuljettaja ajoi pysäkin ohi ja päästi minut ulos vasta seuraavalla pysäkillä.

Marketissa muistin, että tuorekelmu on kohta loppu. Minä en tykkää siitä, että kelmurullasta on hankala katkaista sopiva pätkä. En osannut valita joten menin lähimmälle kassalle ja kysyin neuvoa. Kassarouvalla  ei ollut riittävää kokemusta kelmuista, joten hän kysyi viereisiltä kassoilta, jotka hekään eivät osanneet neuvoa, joten hekin kysyivät viereisiltä kassoilta.

Lopulta löytyi kassarouva, joka laittoi hihnalle lapun: viereinen kassa palvelee. Yhdessä sitten kävimme valitsemassa tuorekelmun. Kun nätisti kysyy, niin nätisti palvellaan.

Odotin kotimatkalla bussia. Odottelijoita oli muitakin ja tokaisin vieressä seisovalle: - Kurja sää, sataa ja tuulee. Sää on hyvä puheenaihe: se on kaikille yhteinen kokemus ja jokainen ymmärtää mistä puhutaan.

Kaveri bussipysäkillä mietti, että "espanjalaisilla taitaa olla tylsää, kun joka päivä paistaa aurinko. "Moro, onpas taas aurinkoinen päivä."

Jos tervehtiminen ujostuttaa, puhu autollesi

Potkulautamiehen Volvo (850 GLT kaikilla lisälaitteilla) täyttää ensi vuonna 23 vuotta. Ilmeisesti autojen uhmaikä alkaa parikymppisenä: Ajelimme Rouvan kanssa Lahden moottoritietä ja käännyimme kehä kolmoselle. Kaarteessa tokaisin, että en taida enää toista kertaa uusia ajokorttiani. Rouva jatkoi siihen, että "minä ostan sitten itselleni pienemmän ja uuden auton".

Volvo sammui samalla sekunnilla.

Juttelin Volvolle ystävällisesti: ei Rouva tosissaan ole. Taputtelin ja starttasin ja auto käynnistyi. Kyllä puhuminen kannattaa.

Tänään vein Volvon Herttoniemen Biliaan hoitoon - auto oli alkanut äksyillä milloin mistäkin syystä. Matkalla muistelin, että meidän talossa oli alkanut alkuviikosta kuulua poraamista, hiomista ja vasaralla hakkaamista. Meteli alkoi maanantaina. Meteli jatkui tiistaina. Illansuussa Rouva kertoi, että talon ilmoitustaululla oli viesti: "Teemme pientä pintaremonttia. Pyydämme anteeksi aiheuttamaamme häiriötä."

Meteli jatkui keskiviikkona eikä enää häirinnyt yhtään.

Puhuminen helpottaa. Minä olen viime vuodet tervehtinyt ihmisiä hississä, bussikuskia, vieressä istuvaa: "Olen 20 vuotta matkustanut tällä bussilla töistä väsyneenä kotiin ja ensimmäisen kerran joku tervehtii ja sanoo Hyvää Päivää!"

Tänään palasin Herttoniemestä Hakaniemeen metrolla. Istuin vastapäätä maahanmuuttajaa ja tervehdin. Mies oli hyvin kotoutunut: ei pihahtanut mitään. Seuraavalla asemalla meidän kanssamme samaan tilaan istahti nuori nainen. Sanoin: Hyvää Päivää!.

Naiselle tämä oli ensimmäinen kerta, kun kukaan tuntematon tervehti metrossa. Ilahtui. Sovimme, että laitetaan hyvä tapa kiertämään. Eihän siinä, että sanoo Hyvää Päivää!, häviä mitään.

P.S. Kittilän ihmiset ry antoi lahjan city ihmisille (http://kittilanihmiset.fi/kuvia.shtml). Video on kuvien lopussa, Kelaa! Samaa asiaa: http://kittilanihmiset.fi/.

25 minuuttia ilmaista aikaa

Rouva tokaisi tänään, että samalla kun Potkulautamies vie pyykit pesulaan Potkulautamies voi käydä myös Hakaniemen torilla ja ostaa gladioluksia. Eihän pitkävartisia syksyn kukkia voi potkulaudalla kuljettaa pitkääkään matkaa ja pyykkipussikin lasten vierailujen jäljiltä oli niin painava, että sekään ei olisi mahtunut potkulaudan ostoskoriin. Menin autolla.

Hakaniemen torin laitamilla parkkipaikat ovat joskus vähissä. Ja kun paikan löytää, pitää luonnollisesti lunastaa automaatista parkkilippu tuulilasiin näytille. Lippuautomaatille oli, yllätys yllätys, vähän jonoakin. Minä olin jonossa toisena, kun torilta tuli autolleen takaisin nainen ostostensa kanssa: - Minun parkkilipussani on vielä aikaa. Haluaako kukaan?

Kysyin: - Paljonko siinä on aikaa?

- 25 minuuttia.

Minulle 25 minuuttia olisi ollut liian tiukka aikataulu, joten käännyin takanani jonottavan puoleen. Hänelle lipussa oli aikaa riittävästi.

Tästä tapahtumasta maksuautomaatilla alkoi iloinen keskustelu ja pulputus. Kaikilla oli hauskaa ja pari kertaa se huipentui tokaisuun: Päivän Hyvä Työ!

Tämmösiä Pieniä Hyviä töitä saisi vaivattomasti mahtumaan päivään enemmänkin. Pitää vain hoksata, että tilassa on muitakin kuin minä itse.

Olemmekohankö onnellisia ?

Pekingissä on yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut. Yksi sana sisältää kolme asiaa. Kymmeniä vuosia sitten lukioluokilla vitsailtiin sanalla: ylioppilastutkintolautakunta. Siinä on yhdessä sanassa jo viisi asiaa. Ei ole mikään ihme, jos ulkomaalaiset pitää meitä harvasanaisina, kun jo yhdenkin sanan sanominen kestää.

Meillä on näitä sananlaskujakin. Mitähän tämäkin sana tarkoittaa, laskutetaanko sanoista vai lasketaanko niitä vai laskettelevatko sanatkin. Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Puhuminen on hopeaa mutta vaikeneminen kultaa.

Rouva tokaisi tänään, että Potkulautamies saa aukaista television. Sieltä tulee lähetys Pekingistä. Painelin, en lipettiin vaan television käyntiin. En istahtanut heti katselemaan: hain keittiöstä kaljaa. Kuulin selostuksen, sanat tulivat nopeasti ja hurmiossa huutamalla. Selostusta kuunnellessa ensimmäinen ajatukseni oli: eihän 100 metrin välierät vielä ole alkaneet.

Totuus paljastui hetikohta. Televisiosta tuli kuvan kanssa 20 kilometrin kävelyn loppuvaiheet. Jännää! Minä annan tästä suorituksesta selostajalle hopeamitalin.

Kultamitalin annan miehelle, jonka viereen tyhjälle paikalle istuin eilen ratikassa. Menimme porukalla Helsingin keskustaan, Eleonor (10 kk) mukana, aikaiselle illalliselle. Vieressäni parin pysäkin välin istunut, lähes keski-ikäinen mies, ei reagoinut istahtamiseeni mitenkään. Olisin mielelläni sanonut hänelle: Hyvää iltaa!, mutta enpäs sanonut. Ei mieskään mitään sanonut.

Mies nousi jäädäkseen seuraavalla pysäkillä.  Annoin hänelle kohteliaasti tilaa, nousin ylös minäkin ja siirryin syrjään. Yritin hymyillä. Mies ei sanonut mitään. Kultamitalin arvoinen suoritus.

Mahtoi olla onnellinen mies. Kell onni on, se onnen kätkeköön!

Bhutanissa mitataan onnellisuutta. Kesäkuussa törmäsimme pääkaupunki Thimphussa kauppaan, joka myy, ei autoja, ei leluja, ei elektroniikkaa, ei uutta muotia, ei lomamatkoja, ei viinaa - vaan onnellisuutta, ainakin kaupan nimi mainostaa onnellisuutta.

Onnellisuus ei ollut ostettavissa: kauppa oli kiinni. Olisimme niin mielellämme Rouvan kanssa käyneet tutustumassa kaupan valikoimiin ja hintoihin: pieni onnellisuus olisi varmaan maksanut vähän ja suuri onnellisuus todella paljon.

Outo ilmiö Arabianrannassa: puista putoili oksia

Potkulautailin Arabian kauppakeskukseen. Jo kaukaa näin kuinka kadun varrelle istutetuista puista tipahteli oksia. Lähempänä huomasin, että puita hoidettiin. Mitään ääntä en kuullut. Kun tulin kohdalle ihmettelin työnjohtajalle, että "tehän ette käytä polttomoottorilla käyviä leikkureita".

- Käsityönä tehty jälki on parempaa.

Niinpä! Meidän taloyhtiön pihalla pensaitakin hoidetaan semmoisella metelillä, pärinällä, että hermot menee. Ns. puutarhurilla on kuulosuojaimet, mutta ei niitä asukkaille jaeta.

Hiljaisuus rauhoittaa! Ei aina. Ei ainakaan, jos mököttää pahantuulisuuttaan.

Minulla on omakohtaisia kokemuksia. Pari päivää sitten Rouva sanoi, että Potkulautamies saa käydä ostoksilla ja hommata kaksi Holli-tuolia, tammirunkoiset ja tumman harmaalla verhoillut. Netistä selvisi, että Helsingissä Holli-tuoleja myy Boknäs. Kätevimmin käsillä on myymälä Martinlaaksossa.

Helppo nakki. Löysin heti Martinlaaksontien ja yritin hitaasti ajellen löytää talon no 45. Oikeesti, en nähnyt yhdenkään talon seinässä numeroita. Ajoin tien päästä päähän pariin kertaan enkä nähnyt missään edes lukevan Boknäs. Hermostuin.

Soitin numeropalveluun ja minulle selvisi, että olin ajellut edestakaisin väärää tietä: oikea osoite oli Martinkyläntiellä.

Löysin Boknäsin myymälän. Minä pihisin kiukusta. Paha oloni oli kumuloitunut ja mielestäni edelläni asioinut rouva tuhlasi aikaani kyselemällä ihan turhia ja itsestään selviä asioita.

Avasin suuni ja selostin takanani seisoskelevalle, että pahantuulisuuteni johtuu siitä, että ajelin lähes tunnin edestakaisin Martinlaaksoa ja hain Booknäsiä. Helpotti. Myymälän henkilökuntakin oli mukavia ihmisiä. Tuoleja, joita Rouva oli lähettänyt hakemaan, ei ollut varastossa. Sain lainaksi näytillä olleet Holli-tuolit. Ostamani tuolit tulevat kuuden viikon kuluttua.

Lisää tuoleja tarvitaan, koska lapset ovat kylässä. Eleanor (10 kk) tulee Pariisista ja Ellallekin piti hommata pinnasänky. Rouva googletti sängyn Arabianranta kierrättää-sivustolta. Ellalle turvaistuin autoon löytyi Intiankadun Vekarakirppikseltä ja halvalla. Minä en tiennyt minkälainen turvaistuin alle vuoden ikäiselle pitää olla. Nuori tyttö kassalla sanoi, että hänellä ei vielä ole tarvittavaa kokemusta, "mutta kysy asiakkailta, heillä on kokemusta".

Kysyin. Sain iloista ja ystävällistä apua; vaarit eivät taida useinkaan käydä ostoksilla Vekarakirppiksellä. Porukalla pohdimme, äidit ja minä, mikä tarjolla olevista turvaistuimista on sopiva. Yksi äiti haki rappujakkaran. Minä kiipesin rappujakkaralle ja nostin turvaistuinta alas ylimmältä hyllyltä - kolme käsiparia otti sen vastaan.

Jälkeenpäin ajattelin: koskahan joku kantapäätön pääekonomisti laskee tämmösen kivan yhdessä toimimisen ja puuhastelun haitalliseksi bruttokansantuotteen kasvulle. Ammattiliitotkin ärähtävät: kun uutta ei tehdä, teollisuustuotanto laskee ja kaupan volyymit kärsivät.

No, minun oli hyvä olla ja iloinen mieli, mutta sitähän ei bruttokansantuote mittaa.